— Te tapasitte hänet yöllä, ja hän teki silloin ehdotuksensa? Ettekö tosiaan jo huomaa, että heidän verkkonsa ympäröi jo teitä joka puolelta.
— Olkoot. Näen, että tahtoisitte kysyä minulta jotakin, näen sen silmistänne, — hän lisäsi rauhattoman vihamielisesti ja ärtyneesti hymyillen.
Daša säikähti.
— En tahdo kysyä, en epäile vähääkään, olkaa vaiti mieluummin! — hän huudahti rauhattomasti aivan kuin tahtoen torjua luotaan kysymyksen.
— Te olette siis varma siitä, etten mene Fedjkaa tapaamaan.
— Voi, hyvä Jumala! — Darja Pavlovna löi kätensä yhteen, — miksi te kiusaatte minua?
— No niin, suokaa anteeksi minulle typerä leikinlaskuni, olen varmaankin oppinut heidän joukossaan huonoille tavoille. Tiedättekö, eilisestä yöstä alkaen minua on kauheasti naurattanut, naurattanut lakkaamatta, kauan ja paljon. Olen aivan kuin naurulla ladattu… Ssh! Äiti tuli! Tunnen kolinasta, ainakin hänen vaununsa pysähtyivät portaiden eteen.
Daša tarttui hänen käteensä.
— Suojelkoon Jumala teitä demoniltanne ja… kutsukaa, kutsukaa minut pian luoksenne!
— Te puhutte demonista! Se on vain pieni pahanpäiväinen, risatautinen riivaajainen, joka on saanut nuhan, eräs noita — epäonnistuneita. Mutta te, Daša, te ette taaskaan uskalla puhua suutanne puhtaaksi?