Darja Pavlovnan katseessa oli jotakin sydäntäsärkevää ja moittivaa. Hän kääntyi ovelle.
— Kuulkaahan, — huusi Nikolai Vsevolodovitš hänen jälkeensä hänen suunsa vetäytyessä ilkeän pilkalliseen hymyyn. — Jos… no niin… sanalla sanoen, jos… ymmärrättehän, jospa vaikka Fedjkan luo… ja sitten kutsuisin teitä — tulisitteko vielä senkin jälkeen?
Darja Pavlovna kiiruhti pois päätään kääntämättä kasvot käsiensä peitossa.
— Tulee se vielä senkin jälkeen! — kuiskasi Nikolai Vsevolodovitš hetken mietittyään ja hänen kasvoilleen levisi halveksivan inhon ilme. — Sairaan piika! Hm! Mutta ehkä tarvitsenkin oikeastaan vain sellaisen!
NELJÄS LUKU.
Kaikki odottelevat
I.
Merkillistä oli, miten yksimielisesti koko seurapiirimme suhtautui kaksintaisteluun. Huhu siitä ennätti levitä jo sangen pian, ja kaikki asettuivat empimättä Nikolai Vsevolodovitšin puolelle. Monet hänen entisistä vihamiehistäänkin tunnustautuivat nyt hänen ystävikseen. Seurapiirimme mielenmuutokseen lienevät vaikuttaneet eniten erään naishenkilön sangen sattuvasti lausumat sanat. Tämä henkilö ei ollut näet vielä tähän mennessä ilmaissut mielipidettään, ja senvuoksi hänen sanansa antoivat tapaukselle uuden merkityksen, mikä huvitti suuresti seurapiirimme enemmistöä. Tämä tapahtui seuraavalla tavalla. Heti kaksintaistelua seuranneena päivänä koko kaupunki kokoontui kuvernementtimme aatelismarsalkan rouvan nimipäiville. Vieraiden joukossa, tai oikeammin aivan ensimmäisenä vieraiden joukossa, oli Julija Mihailovna mukanaan Lizaveta Nikolajevna, joka suorastaan säteili kauneutta ja silmiinpistävää iloisuutta, niin että meidän arvoisista naisistamme tämä tällä kertaa oli jo suorastaan arveluttavaa. On mainittava, että kukaan ei enää epäillyt, että hänen ja Mavriki Nikolajevitšin välillä pian julkaistaisiin kihlaus. Kun muudan virkaerossa oleva arvokas kenraali, josta vielä puhumme enemmänkin, leikillisesti huomautti tuona iltana tästä suoraan Lizaveta Nikolajevnalle tämä tunnusti tosiaankin olevansa morsian, — ja mitä luulettekaan? Ainoakaan seurapiirimme naisista ei kuitenkaan ottanut tätä vähääkään uskoakseen. Kaikki itsepintaisesti uskoivat, että Sveitsissä oli kuin olikin eletty jokin romaani, jota pidettiin perhesalaisuutena, ja että Julija Mihailovnalla oli välttämättä siinä osansa. Vaikeata oli selittää, miten nämä huhut, tai oikeastaan aivan tuulesta temmatut kuvittelut, saattoivat niin itsepintaisesti elää ja miksi Julija Mihailovna tahdottiin välttämättä sekoittaa niihin. Tuskin hän oli astunut huoneeseen, kun kaikkien katseet omituisen odottavina kääntyivät häneen. Mainittakoon, että äskeinen tapahtuma oli vielä liian läheinen, ja kaikki ne seikat, mitkä olivat aiheutuneet siitä, vaikuttivat, että siitä puhuttiin vielä varovaisesti, kuiskaillen. Sitäpaitsi ei ollenkaan tiedetty, miten viranomaiset tulisivat suhtautumaan asiaan. Ei kumpaakaan kaksintaisteluun osaaottaneista oltu mitenkään hätyytelty. Muun muassa oli kaikkien tiedossa, että Artemi Pavlovitš oli varhain aamulla saanut aivan esteettä lähteä maatilalleen Duhoviin. Mutta kuitenkin kaikki halusivat hartaasti, että joku uskalikko aukaisisi ensin suunsa ja siten ikäänkuin avaisi samalla seurapiirin kärsimättömyyden oven. Kaikki olivat panneet toivonsa äskenmainittuun kenraaliin, eivätkä he odotuksessaan pettyneetkään.
Tällä kenraalilla, klubimme kaikkein arvossapidetyimmällä jäsenellä, tilanomistajalla, vaikk'ei tosin hyvin rikkaalla, mutta mielipiteiltään hyvin omaperäisellä, parantumattomalla naisten kehittelijällä oli tapana suurissa kutsuissa kenraalinomaisen mahdikkaasti puhua aina ääneen juuri siitä, mistä toiset vasta tuskin rohkenivat varovaisesti kuiskailla. Ja siinä olikin hänen erikoismerkityksensä meidän seurapiirissämme. Sitäpaitsi hänellä oli tapana puhua ääneen venytellen ja makeilevasti, minkä puhetavan hän varmaan oli omaksunut ulkomailla matkustelevilta venäläisiltä tai niiltä ennen muinoin rikkailta tilanomistajilta, jotka talonpoikien vapauttamisen johdosta olivat eniten menettäneet. Stepan Trofimovitš oli kerran suvainnut huomauttaa, että mitä enemmän tilanomistaja oli menettänyt, sitä makeammin hän maiskutteli suutaan ja venytteli sanoja puhuessaan. Muuten, Stepan Trofimovitš itse puhui venytellen ja makeilevasti, vaikka hän ei tietenkään itse itsestään sitä voinut huomata.
Kenraali alkoi puhua kuten ainakin asiantuntija. Ensinnäkin, hän oli Artemi Pavlovitšille jotakin kaukaista sukuakin, vaikka olikin hänen kanssaan riidoissa, heillä lienee ollut oikeudenkäyntejäkin keskenään, ja lisäksi hän oli kerran itsekin ottanut osaa kahteen kaksintaisteluun, olipa vielä toisen takia saanut lähteä rangaistusretkellekin Kaukaasiaan tavallisena rivisotilaana. Joku mainitsi Varvara Petrovnankin nimen, hän kun jo toisen kerran oli »sairautensa» jälkeen käynyt ajelulla, tai oikeastaan ei puhuttu niinkään paljon hänestä itsestään kuin hänen vaunujensa harmaasta nelivaljakosta, joka oli kotoisin Stavroginien omasta hevossiittolasta. Silloin kenraali mainitsi äkkiä tavanneensa tänään »nuoren Stavroginin» ratsain… Kaikki vaikenivat. Kenraali maiskahdutti kerran huuliansa ja julisti, aukaisten samassa armolliseksi suosionosoitukseksi saamansa kultaisen nuuskarasian: