— Vahinko, etten ollut täällä joitakin vuosia sitten… olin näet silloin Karlsbadissa… Hm! Tuo nuori mies huvittaa minua suuresti, olen kuullut kerrottavan hänestä jos jotakin. Hm! Onkohan hän tosiaankin mielipuoli? Niin silloin tiedettiin väittää. Sitten kuulen, että joku ylioppilas loukkaa häntä täällä, vieläpä naisten aikana, ja että hän muka oli mennyt pöydän alle piiloon. Ja eilen taas kuulen Stepan Vysotskilta että Stavrogin on ollut kaksintaistelussa sen Gaganovin kanssa. Ja vain pelkästä kohteliaisuudesta hän lienee tällä kertaa asettanut otsansa maaliksi raivostuneelle vihamiehelleen päästäkseen vain hänestä jotenkin eroon. Hm. Tämä muistuttaa jo kaartin tapoja kaksikymmenluvulla. Seurusteleeko hän täällä missään?
Kenraali vaikeni aivan kuin odotellen vastausta. Seurapiirin kärsimättömyyden ovi oli lennähtänyt selko selälleen.
— Mikä olisi yksinkertaisempaa! — Julija Mihailovna koroitti äänensä harmissaan siitä, että kaikki aivan kuin käskystä loivat katseensa häneen. — Onko mitään ihmettelemistä siinä, että Stavrogin haastoi Gaganovin kaksintaisteluun, mutta ei ylioppilasta? Eihän hän saattanut kaksintaistella entisen maaorjansa kanssa!
Ihmeelliset sanat! Kuinka yksinkertaiset ja selvät, eivätkä ne kuitenkaan olleet juolahtaneet kenenkään muun mieleen, sanat, joilla oli mitä ihmeellisimmät seuraukset. Kaikki, mikä haiskahti skandaalille ja juorulle, kaikki pieni ja anekdoottimainen oli samassa siirtynyt jonnekin kauas, ja asian kokonaan uusi puoli näyttäytyi. Tuli esille uusi henkilö, jonka suhteen oli erehdytty, henkilö, jolla oli suorastaan ihanteellisen ankarat käsitykset asioista. Ylioppilas, siis sivistynyt ja vapaa mies, loukkaa häntä verisesti, mutta hän halveksii loukkaajaa, koska tämä on -— entinen maaorja. Seurapiirin kesken touhutaan ja juorutaan. Kevytmielinen hienosto kääntää halveksuen selkänsä korvapuustin saaneelle, mutta halveksuen tämä kääntyy samoin pois hienostosta, joka ei jaksa kohota hänen ylhäisten käsitystenpä tasalle, vaikka pitääkin oikeutenaan väitellä niistä.
– Ja sitten me tässä, Ivan Aleksandrovitš, olemme muka tietävinämme, millaiset käsitykset ovat oikeita, — huomautti muudan klubin vanhoista herroista toiselle ylevämielisen itsesyytöksen puuskassa.
— Niin on, Pjotr Mihailovitš, niinpä niin, — toinen myönteli, — ja sitten vielä moititaan nykypolven nuorisoa.
— Ei tässä ole kysymys nuorisosta, Ivan Aleksandrovitš, — kolmas huomautti siihen, — ei nuoriso, vaan tähti, niin, niin, eikä suinkaan vain yksi nuorisosta. Kas niin on tämä käsitettävä. Ja sellaista me juuri tarvitsemmekin. Oikeita ihmisiä on enää vain harvassa.
Tärkeintä tässä oli, että tuo »tulevaisuuden mies», paitsi sitä, että hän oli osoittautunut »todelliseksi aatelismieheksi», oli sitäpaitsi myös kuvernementtimme rikkaimpia tilanomistajia, ja niin ollen hänestä saattoi olla paljon apua ja tukea aatelisten asioita järjesteltäessä. Olenhan muuten jo maininnut tilanomistajiemme mielentilasta näihin aikoihin.
Liioiteltiin jo suorastaan.
— Ei siinä vielä kyllin, että hän ei haastanut kaksintaisteluun, kuuluupa vielä vieneen kätensäkin selän taakse, se on aivan erikoisesti painettava mieleen, teidän ylhäisyytenne, — muudankin toi esille.