— Eikä lähtenyt raahaamaan tätä uuden tuomioistuimen eteen, — kolmas lisäsi taas siihen.

— Niin, vaikka se olisi tuominnut vasten aatelismiehen kasvoja heitetystä herjauksesta viidentoista ruplan sakkoon. Hehehe!

— Ei, mutta minäpä kerronkin teille jotakin noista uusista tuomioistuimista, — muudan innostui taas. — Jos joku on varastanut tai tehnyt jonkin muun konnantyön, ja hänet on saatu kiinni ja rikos paljastettu, — hänen ei tarvitse muuta kuin juosta kotiinsa, niin kauan kuin se vielä käy päinsä, ja tappaa vaikka äitinsä. Silloin hänet vapautetaan heti kaikista syytteistä, ja naiset leyhyttelevät hänelle korokkeelta batistinenäliinojaan. Tämä on totinen tosi.

— Totta se on, totta!

Asiaan soveltuvia juorujuttujakaan ei käynyt kiertäminen. Muisteltiin, miten Nikolai Vsevolodovitš oli ollut hyvää pataa kreivi K:n kanssa. Tämän samaisen kreivin omalaatuisen ankarat mielipiteet viimeaikaisesta reformista olivat yleensä tunnetut. Tiedettiin varsin hyvin hänen merkillisistä toimenpiteistäänkin, jotka kuitenkin viime aikoina oli saatu estetyiksi. Ja nyt kaikille selvisi äkkiä, että Nikolai Vsevolodovitš oli varmasti kihloissa kreivi K:n jonkun tyttären kanssa, vaikka ei ollutkaan ilmennyt mitään, mikä olisi tätä huhua tukenut. Ja mitä taas tuli noihin ihmeellisiin Sveitsin seikkailuihin ja Lizaveta Nikolajevnaan, niin niistä kukaan naisistamme, ei viitsinyt enää edes mainita. On sanottava, että Drozdovit olivat tähän mennessä tosin ehtineet jo suoriutua kaikista aikaisemmin laiminlyömistään vieraskäynneistä. Lizaveta Nikolajevnaa ruvettiin jo pitämään aivan tavallisena nuorena tyttönä, joka »koketeerasi» huonoilla hermoillaan. Hänen pyörtymiskohtauksensa Nikolai Vsevolodovitšin tulopäivänä selitettiin johtuvaksi yksistään pelästyksestä, jonka ylioppilaan säädytön teko oli aiheuttanut. Mikäli mahdollista, kaikki koetettiin selittää aivan luonnollisesti, sellainenkin, jota aikaisemmin oli väkisinkin tahdottu katsella jossakin hyvin fantastisessa valaistuksessa. Ja kompurajalka unohdettiin kokonaan. Tuntui suorastaan hävettävältä muistella enää koko juttua. »Vaikkapa nyt olisi ollut satakuntakin kompurajalkaa, — kuka meistä ei olisi ollut kerran nuori!» Erikoisesti koetettiin tuoda esille Nikolai Vsevolodovitšin kunnioittava huomaavaisuus äitiänsä kohtaan, hakemalla haettiin jos jonkinlaisia hyveitä, joita voitiin hänelle omistaa, puhuttiin hänen oppineisuudestaan, jonka hän oli hankkinut neljänä vuonna Saksan yliopistoissa opiskellessaan. Artemi Pavlovitšin käytöstä ei voitu moittia kyllin sopimattomaksi: »on vaikeata saada tunnustusta omiltaan», ja Julija Mihailovna, — niin päätettiin nyt lopullisesti, — oli harvinaisen tarkkanäköinen nainen.

Kun Nikolai Vsevolodovitš siis itse lopulta saapui heidän joukkoonsa, hänet otettiin vastaan naiivin totisesti, kaikissa häneen kohdistetuissa katseissa oli kärsimätön odotus. Nikolai Vsevolodovitš verhoutui heti ankaran äänettömyyden vaippaan, ja se oli tietenkin kaikkien mielestä hänelle enemmän eduksi, kuin jos hän olisi aloittanut selitystulvalla. Sanalla sanoen, tekipä hän mitä tahansa, niin kaikki hyväksyttiin, hän oli kerta kaikkiaan »tullut muotiin». Jos joku kerran joutuu kuvernementin seurapiireihin, hänen on vaikeata päästä niistä enää irti. Nikolai Vsevolodovitš alkoi entiseen tapaansa tunnetun tahdikkaasti täyttää seuravelvollisuuksiansa. Kovin hauskana seuramiehenä häntä ei tosin pidetty, olihan hän »mies, jolla on ollut kärsimyksiä ja joka ei ole kuten muut, on hänellä siis syytäkin olla totinen». Vieläpä hänen ylpeytensäkin ja erillään pysyttelemisensäkin, jonka vuoksi häntä neljä vuotta sitten niin oli vihattu, olivat nyt kaikkien mielestä sangen kunnioitettavia ja miellyttäviä ominaisuuksia.

Eniten riemuitsi Varvara Petrovna. On vaikeata päätellä, missä määrin hän suri Lizaveta Nikolajevnan suhteen rakentelemiensa tuulentupien särkymistä. Varmasti häntä auttoi tässä kohdin sukuylpeyskin. Omituisinta oli, että Varvara Petrovna tosiaankin uskoi aivan varmasti, että Nicolas'lla oli todellakin »valittunsa» kreivi K:n perheessä, ja hän uskoi näitä huhuja sittenkin, vaikka hän, kuten kaikki muutkin, oli temmannut ne suoraan tuulesta. Itse hän ei uskaltanut kysyä asiata suoraan Nikolai Vsevolodovitšilta. Parina kertana hän ei tosin ollut malttanut olla huomauttamatta noin vain leikillä, että hänelle ei oltu osoitettu tarpeellista avomielisyyttä. Nikolai Vsevolodovitš oli siihen vain hymyillyt ja vaiennut. Vaitioloa oli silloin pidetty myöntymyksen merkkinä. Mutta kuitenkaan Varvara Petrovna ei koskaan saattanut unohtaa kompurajalkaa. Kuin raskas kivi se ajatus painoi hänen sydäntänsä, vaivasi painajaisena häntä kauheissa unennäöissä, ja arvelut yhtyivät hänen ajatuksissaan aina niihin haaveisiin, jotka liittyivät kreivi K:n tyttäriin. Mutta tämän me otamme vielä kerran uudelleen puheeksi. On itsestään selvää, että samassa suhteessa kasvoi myös seurapiirien erikoisen huomaavainen kohteliaisuus Varvara Petrovnaa kohtaan, mutta hän ei käyttänyt sitä paljoakaan hyväkseen ja kävi harvoin vieraissa.

Mutta kuvernöörinrouvan luona hän sentään kävi juhlallisesti vieraskäynnillä. Kuka muu kuin hän olisi enää voinut enemmän iloita niistä äskenmainituista Julija Mihailovnan suurta huomiota herättäneistä sanoista, jotka tämä oli suvainnut lausua aatelismarsalkanrouvan nimipäivillä. Nuo sanat olivat vierittäneet paljon surua hänen sydämeltään ja ratkaisseet monta seikkaa, jotka tuosta onnettomasta sunnuntaista lähtien olivat painaneet hänen mieltänsä. »En ole ymmärtänyt tuon naisen arvoa», hän oli tunnustanut suoraan pikaiseen tapaansa ja ilmoitti Julija Mihailovnalle itselleen tulleensa häntä kiittämään. Julija Mihailovnalle tämä oli hyvin mairittelevaa, mutta hän osasi sentään pitää päänsä pystyssä. Niihin aikoihin hän oli jo alkanut oivaltaa oman arvonsa, —- ehkäpä jo hieman liikaakin. Keskustelun kuluessa hän esimerkiksi rohkeni sanoa suoraan, että ei ollut koskaan kuullut puhuttavan Stepan Trofimovitšin oppineisuudesta eikä tämän kirjallisesta toiminnasta.

— Olen suosiollinen nuorelle Verhovenskille ja näen hänet mielelläni luonani. Hän saattaa tosin olla ajattelematon, mutta hän on vielä nuori. Muuten — hänellä on kunnioitettavan perinpohjaiset tiedot, eikä hän ainakaan ole mikään entinen virkaheitto kriitikko.

Varvara Petrovna kiiruhti silloin heti huomauttamaan, että ei Stepan Trofimovitš ollut koskaan ollutkaan kriitikko, vaan oli ikänsä kaiken asunut hänen kodissaan. Hänen kuuluisuutensa taas, »jonka koko maailma tuntee», perustui hänen alkuperäisen uransa aikoihin ja viime vuosina taas hänen tieteellisiin tutkimuksiinsa Espanjan historian alalla. Sitäpaitsi hänellä oli parhaillaan aikomus kirjoittaa jotakin Saksan yliopistojen asemasta ja luultavasti myös jotakin Dresdenin madonnasta. Sanalla sanoen, Varvara Petrovna ei antanutkaan Julija Mihailovnan niin vain halventaa Stepan Trofimovitšiansa.