— Dresdenin madonnastako? Te kai tarkoitatte Sikstiiniläistä madonnaa? Chère Varvara Petrovna, kokonaista kaksi tuntia istuin tuota kuvaa katselemassa ja kuitenkin lähdin pois pettyneenä. En ymmärtänyt siitä yhtään mitään ja ihmettelin vain, Karmazinov sanoi samaten, että on todella vaikeata päästä siitä perille. Eivät venäläiset enemmän kuin englantilaisetkaan kuulu enää nykyjään löytävän siitä mitään. Edellinen polvi on temmannut sen maineen tuulesta.
— Uusi suunta siis, vai mitä?
— Olen sitä mieltä, että nuorisoakaan ei pidä halveksia. Sanotaan, että he ovat kommunisteja, mutta minun mielestäni heitä on armahdettava ja annettava heillekin arvoa. Luen nykyjään kaikenlaista, — kaikkia sanomalehtiä ja muita julkaisuja, seuraan luonnontieteitä, — tilaan suuret määrät kaikkea, sillä täytyyhän minun tuntea aika, jossa elän, ja ihmiset, joiden kanssa olen tekemisissä. Eihän voi elää koko ikäänsä vain mielikuvitustensa huipuilla. Olen tullut siihen tulokseen, että nuorisolle on oltava suosiollinen, ja se juuri on omiaan pitämään sitä aisoissa. Uskottehan, Varvara Petrovna, että vain me, seurapiirimme, vaikutuksellamme ja rakkaudellamme, voimme estää heidät kuiluun syöksymästä, kuiluun, johon kaikkien noiden ajastaan jäljessä elävien ukkopahojen suvaitsemattomuus heidät ajaa. Olen muuten iloinen, että te kerroitte minulle Stepan Trofimovitšista. Se johtaa minut ajattelemaan: emmeköhän voisi käyttää häntä hyväksemme kirjallisessa matineassamme. Olette kai kuullut, että päivät pääksytysten järjestelen juhlaa, laadin osanottajien luetteloa, kuvernementtiemme köyhien kotiopettajatarten hyväksi. Niitähän on ympäri koko Venäjänmaan, toinen siellä, toinen täällä, yksistään jo meidän kuvernementissamme niitä on kuusi, sitäpaitsi avustettavien joukossa on vielä kaksi telegrafistia ja kaksi, jotka tahtoisivat jatkaa lukujaan, mikä muuten olisi toistenkin tarkoituksena, mutta heidän varansa eivät näet sitä salli. Surkea on venäläisen naisen kohtalo, Varvara Petrovna! Tästä on nyt jo nostettu kysymys yliopistopiireissäkin, ja valtakunnan neuvoston istuntokin on jo pidetty tämän vuoksi. Meidän ihmeellisessä Venäjänmaassamme saattaa tapahtua mitä tahansa. Ja senpä vuoksi me vain pelkästään rakkaudella ja välittömän lämpimällä ymmärtämyksellämme voimme auttaa tätä suurta asiaa oikealle tolalle. Voi, hyvä Jumala, onko meillä paljon vielä jaloja luonteita! On tietenkin, mutta ne ovat hyvin hajalla. Liittykäämme yhteen, niin käymme voimakkaammiksi! Lyhyesti sanoen: ensin järjestetään kirjallinen matinea minun kodissani, sitten on kevyt aamiainen, jonka jälkeen seuraa väliaika, ja samana iltana vielä ovat tanssiaiset. Ensin oli aikomukseni järjestää illan ensimmäiseksi ohjelmanumeroksi kuvaelmia, mutta siitä olisi kai liian paljon kuluja, ja senvuoksi päätimme, että yleisö saa tyytyä karaktääripuvuissa ja naamioissa esitettävään kadrilliin, joka on kuvaavinaan eri kirjallisuussuuntia. Tämän lystikkään ajatuksen keksi Karmazinov. Hänestä on minulla aina ollut paljon apua. Ette liene kuullut, että hän aikoo myös esittää erään viimeisen tuotteensa, jota ei ole vielä julkaistu. Hän on päättänyt jo jättää kynänsä ja lakata kirjoittamasta. Tämä on hänen viimeisensä, jossa hän tahtoo ottaa jäähyväiset yleisöltä. Ihastuttavan siro pikku teos, jonka otsake kuuluu: »Merci.» Otsakehan on tosin ranskaa, mutta hänen mielestään tämä juuri antaa sille leikillisen vivahduksen ja tekee sen sirommaksi. Minäkin kehoitin häntä pitämään sen. Ajattelin, että Stepan Trofimovitš voisi myös esittää jotakin, jos hänellä olisi jotakin sattuvan lyhyttä… eikä niin kovin oppinutta. Pjotr Stepanovitš muistaakseni ja vielä joku muukin esittää jotakin. Pjotr Stepanovitš pistäytyy kyllä luonanne tekemässä tarkemmin selkoa ohjelmasta. Tai parasta lienee, jos suvaitsette, että itse tuon teille koko ohjelman.
— Sallinette minunkin merkitä nimeni osanottajien luetteloon. Puhun ehdotuksestanne Stepan Trofimovitšille ja voin ehkä pyytää häntä vielä omasta puolestanikin.
Julija Mihailovna oli osannut saada kokonaan Varvara Petrovnan lumoihinsa. Vuorenvankkana hän oli nyt joka asiassa puolustamassa Julija Mihailovnaa ja suutahti jostakin syystä aivan kokonaan Stepan Trofimovitšille. Ja tämä raukka — hänhän ei tietänyt mistään mitään — istuskeli vain kotonaan.
— Olen suorastaan rakastunut häneen, en ymmärrä, miten saatoin
siinä määrin erehtyä tuon naisen suhteen, — hän puheli Nikolai
Vsevolodovitšille ja illalla hänen luokseen pistäytyneelle Pjotr
Stepanovitšille.
— Mutta joka tapauksessa, teidän on kuin onkin sentään tehtävä sovinto ukkopahan kanssa, — sanoi Pjotr Stepanovitš. — Hän on aivan epätoivoissaan, tehän olette suorastaan lähettänyt hänet »keittiön puolelle». Eilen hän oli tervehtinyt teitä teidän ajaessanne häntä vastaan vaunuissanne, mutta te olitte kääntänyt päänne poispäin. Kuulkaahan, emmekö asettaisi häntä vielä kerran esille. Minulla olisi hänen suhteensa omat laskelmani, ja hänestä saattaisi olla vielä hyötyäkin.
— N-i-i-n, hän saa tilaisuuden esitelmöidä.
— En tarkoittanut yksistään sitä. Olin itse aikonut käydä tänään hänen luonaan. Ilmoitanko siis jo hänelle?
— Miten haluatte. -En muuten tiedä, miten aiotte tuon kaiken järjestää, — hän sanoi epäröiden. -— Aioin jo itsekin neuvotella hänen kanssaan ja tahdoin jo määrätä tapaamisajan ja -paikankin. — Hän kävi hyvin totiseksi.