— Ei kannata. Kyllä minä hänelle viestin vien.
— Ehkä niin on parasta. Mutta muistakaa sanoa hänelle, että ilmoitan kyllä tapaamisajasta. Muistakaa välttämättä.
Pjotr Stepanovitš riensi juoksujalkaa ja hymähdellen matkoihinsa. Mikäli muistan, hän oli näinä aikoina yleensä hyvin ärtyisä ja oli melkeinpä ketä kohtaan tahansa hyvin kärsimätön. Omituisinta oli, että kaikki soivat sen hänelle anteeksi. Ylipäänsä oli vallalla käsitys, että häneen oli suhtauduttava jollakin aivan erikoisella tavalla. Mainittakoon, että hän erikoisen ilkeästi suhtautui myös Nikolai Vsevolodovitšin kaksintaistelujuttuun. Se yllätti hänet. Hän oli käynyt kasvoiltaan aivan vihertäväksi, kun hänelle oli kerrottu tästä. Varmasti siinä oli jotakin, joka loukkasi hänen itserakkauttaan: saihan hän siitä tiedonkin vasta seuraavana päivänä, jolloin se oli jo kaikkien muidenkin tiedossa.
— Mutta teillähän ei ollut oikeutta ryhtyä kaksintaisteluun, — hän kuiskasi Stavroginille vasta viidentenä päivänä sen jälkeen tavatessaan hänet klubissa. Merkillisintä oli, että he eivät näinä viitenä päivänä jo aikaisemmin olleet kertaakaan tavanneet, vaikka Pjotr Stepanovitš pistäytyi melkein joka päivä Varvara Petrovnan luona.
Nikolai Vsevolodovitš katsahti häneen ääneti, hajamielisesti, aivan kuin ei olisi käsittänyt, mistä oikeastaan oli kysymys, ja jatkoi matkaansa hänen ohitsensa pysähtymättä. Hän oli menossa klubihuoneiston ison salin kautta ravintolan puolelle.
— Tehän olette käynyt Šatovinkin luona… te aiotte tehdä avioliittonne Marja Timofejevnan kanssa julkiseksi, — Pjotr Stepanovitš juoksi oikein hänen jälkeensä, vieläpä tarttui hajamielisyydessään häntä olkapäähän.
Nikolai Vsevolodovitš ravisti samassa pois hänen kätensä, kääntyi nopeasti häneen päin ja rypisti ankarasti kulmiaan. Pjotr Stepanovitš katsahti häneen hymähtäen, pitkään ja hyvin omituisesti. Tätä kesti silmänräpäyksen ajan. Sitten Nikolai Vsevolodovitš jatkoi matkaansa.
II.
»Ukkopahan» luona Pjotr Stepanovitš oli käynyt heti Varvara Petrovnan luota lähdettyänsä. Se, että hän oli sinne niin kiiruhtanut, oli selitettävissä siten, että hänellä oli vanhaa kaunaa, jonka hän nyt aikoi kostaa ja josta minullakaan ei ollut tähän saakka ollut aavistusta. Asia oli näet sillä tavalla, että heidän viimeksi tavatessaan, siis viime viikon torstaina, Stepan Trofimovitš oli tosin itse aloittanut ensin kiistan, mutta lopettanut sen ajamalla Pjotr Stepanovitšin matkoihinsa uhaten kepillä. Tapahtuman hän oli minulta silloin salannut, mutta tällä kertaa, kun Pjotr Stepanovitš tuli sisälle hymyillen ainaista pilkallista hymyänsä, joka ilmaisi mitä naiivinta omanarvontuntoa, ja uteliaasti joka nurkkaan kurkistellen, Stepan Trofimovitš antoi minulle merkin, josta ymmärsin, että hän tahtoi minun jäävän huoneeseen. Siten minulle selveni kokonaan heidän keskinäinen suhteensa, sillä kuulinhan koko heidän keskustelunsa.
Stepan Trofimovitš istui puoleksi loikoen leposohvallaan. Viime torstaista lähtien hän oli laihtunut, ja iho oli käynyt kellertäväksi. Pjotr Stepanovitš istuutui mitä tuttavallisimpaan tapaansa häikäilemättä vetäen jalat allensa ja anasti leposohvalta enemmän sijaa kuin kunnioitus isää kohtaan oikeastaan olisi sallinut. Stepan Trofimovitš siirtyi arvokkaasti ja ääneti hieman loitommalle hänestä.