Pöydällä oli avattu kirja, se oli romaani Mitä on tehtävä?[8] Minun on valitettavasti tunnustettava eräs ystävämme heikkous. Hänen harhakuvitelmansa olivat lopulta johtaneet hänet siihen varmaan luuloon, että hänen oli kuin olikin lopulta ryöstäydyttävä yksinäisyydestänsä ja antauduttava lopputaisteluun. Pidän varmana, että hän oli tuon romaanin hankkinut itselleen tutkiskellakseen sitä vain siinä ainoassa tarkoituksessa, että joutuessaan kerran lopulliseen yhteenottoon noiden »kirkujien» kanssa hän jo edeltäkäsin olisi selvillä heidän otteistaan ja argumenteistaan luettuansa heidän »katekismuksensa», ja näin varustautuneena hän voisi juhlallisesti kukistaa heidät hänen läsnäollessaan. Voi, miten tuo kirja häntä vaivasi. Epätoivoissaan hän sen toisinaan heitti luotansa ja karattuaan seisoalleen harppaili huoneessaan kuin mielipuoli.
— Myönnän, että tekijän perusajatus on oikea — häntä puistatti kuin vilutaudissa, — mutta sehän se kauheata onkin! Tuohan on meidän ajatuksemme, tuo, juuri meidän; mehän, mehän sen ensiksi istutimme, vaalimme sitä ja valmistimme sille tietä. Ja mitä uutta he oikeastaan ovat kyenneet sanomaan meidän jälkeemme! Mutta, voi hyvä Jumala, miten kaikki se nyt on ilmaistu, käännelty ja väännelty! — hän huusi sormillaan kirjaa naputellen. — Sellaisiinko johtopäätöksiin me pyrimme? Voiko tästä enää kukaan päästä selville, mikä alkujaan oli meidän tarkoituksemme?
— Valistaudut? — pilkkaili Pjotr Stepanovitš ottaen kirjan pöydältä ja luettuaan sen otsakkeen. — On jo aikakin. Tuonpa sinulle parempaakin, jos haluat.
Stepan Trofimovitš jatkoi arvokasta vaitioloaan. Minä istuin aivan sohvan nurkalla.
Pjotr Stepanovitš teki tuota pikaa selkoa tulonsa tarkoituksesta. Stepan Trofimovitšin hämmästyksellä ei tietenkään ollut määrää. Hän kuunteli ehdotusta pelonsekaisen suuttumuksen ilmein.
— Ja tuo Julija Mihailovna saattaa kuvitella, että minä tulisin hänen taloonsa luennoimaan!
— Eivät ne oikeastaan ole ollenkaan sinun puutteessa. Tarkoituksena on vain mairitella sinua ja sitä tietä päästä lähemmäksi Varvara Petrovnaa. Mutta onhan itsestäänselvää, että sinä et tietenkään uskalla kieltäytyä. Ja taitaapa tehdä oma mielesikin, — hän hymähti; — teillä vanhoilla on helvetinmoinen itserakkaus. Mutta, kuulehan, sinun ei pitäisi sentään esittää mitään liian ikävää. Mikäs sinulla tuolla on esillä? Espanjan historiako, vai mitä? Annapa minulle se sitten kolmisen päivää ennen läpiluettavakseni, muuten sinä ehkä saat kaikki torkkumaan.
Tämä hätiköivä ja häikäilemättömän raakojen pistopuheiden lateleminen oli selvästi tahallista. Aivan kuin olisi tahdottu osoittaa, että Stepan Trofimovitšin kanssa ei sen hienompaa puhetapaa käyttäen käynyt keskusteleminenkaan. Stepan Trofimovitš pysyi lujana eikä ollut huomaavinansakaan loukkauksia. Mutta se, minkä hän nyt sai kuulla, vaikutti häneen yhä vain tärisyttävämmin.
— Ja hän, hänkö itse käski tuon kaiken ilmoittamaan minulle ja… teidän kauttanne? — hän kysäisi kalveten.
— Niin, katsos, oikeastaan hän aikoo vielä itsekin tehdä sinulle siitä selkoa ja lupasi ilmoittaa kohtausajan ja -paikan. Se on niitä teidän — sentimentaalisuutenne tähteitä. Kaksikymmentä vuotta sinä olet hänelle kiemaillut ja totuttanut hänet perin merkillisiin edesottamisiin. Mutta ole rauhassa, ei siitä enää ole paljoja jäljellä. Ei sitä hetkeä kulu, että hän ei mainitsisi, miten hänen »silmänsä nyt vasta ovat auenneet». Sanoin hänelle suoraan, että koko tuo teidän ystävyytenne — on ollut vain molemminpuolinen likaveden kaatopaikka. Hän puheli minulle paljonkin, veli veikkoseni, kertoi, millaista lakeijan osaa olet alentunut aina näyttelemään. Minä aivan punastuin puolestasi.