Stepan Trofimovitš suoristautui uhkaavasti:
— Kuinka sinä uskallat käyttää tuollaista kieltä?
— Millaista kieltä? Eikö tämä ole yksinkertaista ja selvää?
— Mutta sano sinä minulle vihdoinkin, julmuri, oletko poikani vai etkö?
— Sen sinä tietänet itse parhaiten. Vaikka isäthän ovat tässä suhteessa usein hyvin sokeita…
— Vaiti, vaiti! — Stepan Trofimovitš aivan vapisi.
— Katsohan, miten sinä taas ärjyt ja kiukkuat, aivan kuten viime torstainakin. Keppiäsikin kohottelit, mutta minäpä löysin kuin löysinkin todistuskappaleen. Pelkästä uteliaisuudesta pengoin koko illan matkalaukkuani. Rauhoitu pois, on kyllä totta, että se ei anna mitään varmuutta. Se oli vain jonkinlainen kirjelippu tuolle puolalaispahaiselle. Mutta kun muistaa, millainen luonne hänellä oli…
— Sano vielä sana, niin saat korvapuustin.
— On niitä ihmisiä kaikenkarvaisia! — Pjotr Stepanovitš kääntyi ihmeissään minun puoleeni. — Katsokaahan, tämä kaikki sai alkunsa viime torstaina. Olen oikein hyvilläni, että nyt olette ainakin te läsnä voidaksenne sanoa mielipiteenne tästä. Asia on näet näin: hän moittii minua siitä, että puhun muka sillä tapaa äidistäni, mutta eikö hän itse juuri suunnannut ajatuksiani sille tolalle? Pietarissa, ollessani vielä lukiossa, hän herätteli minua parikin kertaa yössä, suuteli ja syleili minua kuin akka, ja saatatteko edes kuvitella, mitä hän öisin minulle näin kertoili? Noita samoja somia juttuja äidistäni! Häneltä minä ne ensiksi kuulin.
— Voi, minähän puhuin kuvaannollisesti! Voi et ole minua ymmärtänyt oikein. Sinä et ole ymmärtänyt mitään, et kerrassaan mitään.