— Mutta sinun puoleltasi se oli kuitenkin alhaisempaa, paljon alhaisempaa kuin se, mitä minä nyt teen, tunnusta pois. Sillä katsos, lopultakin minusta kaikki on yhdentekevää. Minä vain katson asiaa sinun kannaltasi. Mitä minuun tulee, niin ole huoletta, äitiäni en syytä. Olitpa hänellä sinä tai tuo puolalainen, niin minustahan se on sama asia. Enhän minä ole syynä siihen, että siellä Berliinissä teille kävi niin hullusti. Ja voiko teiltä viisaampia tekoja odottaakaan. Mutta ettekö te ole tosiaankin naurettavia kaiken tämän jälkeen. Ja eikö sinusta ole jokseenkin samantekevää, olenko sinun tai ehkä jonkun toisen poika? Ajatelkaahan, — hän kääntyi taas puoleeni, — ei niin ruplan kolikkoa hän ole minun takiani tuhlannut koko elämänsä aikana, kuuteentoista ikävuoteeni saakka ei minua kertaakaan edes tavannut. Sitten hän täällä ryösti minut puti puhtaaksi ja nyt kiljuu, että hänen sydämensä on muka minun takiani tihkunut verta, ja teeskentelee muutenkin minulle kuin — näyttelijä! Mutta enhän minä, hyväinen aika, sentään ole mikään — Varvara Petrovna!

Hän nousi ja otti hattunsa.

— Tänä hetkenä kiroan sinut! — Stepan Trofimovitš kohotti kalpeana kätensä häntä kohti.

— Kaikkeen sitä ihminen tyhmyydessään joutuukin! — Pjotr Stepanovitš näytti olevan ihmeissään. — No, hyvästi nyt, ukkopaha, en tule enää koskaan luoksesi. Lähetä esitelmäsi ajoissa, älä vain unohda, ja jos suinkin voit, niin jätä kaikki typeryydet: vain tosiasioita, tosiasioita ja tosiasioita, ja mikä tärkeintä: mahdollisimman lyhyesti. Hyvästi.

III.

Siihen, että Pjotr Stepanovitš kohteli näin isäänsä, oli muuten vaikuttamassa syitä jos toisiakin. Minusta tuntui, että hänen aikomuksensa oli saada ukko epätoivoissaan tekemään jokin ilmeinen määrätynlainen skandaali. Tämä kaikki oli tarpeellista eräiden muiden tarkoitusperien vuoksi, joista vielä tuonnempana tulee puhe. Tämäntapaisia laskelmia ja suunnitelmia hänelle oli kasaantunut näihin aikoihin koko joukko, ja tietysti kaikki oli hyvin fantastista. Hänellä oli näköpiirissänsä, paitsi Stepan Trofimovitšia, vielä toinenkin marttyyri. Näitä marttyyreja hänellä muuten oli kokonainen liuta, ja se heistä, johon hän oli pannut suurimman toivonsa, ei ollutkaan kukaan muu kuin itse herra von Lembke.

Andrei Antonovitš von Lembke kuului siihen (luonnon-)suosikkiheimoon, johon kuuluvia kalenteritietojen mukaan lasketaan Venäjällä olevan useita satoja tuhansia ja jonka jäsenet massallaan muodostavat — mahdollisesti aivan tietämättänsä — ankarasti kiinteän yhtymän. Tämä yhtymä ei tietenkään ole syntynyt harkiten ja tietoisesti, vaan sanoitta ja välipuheitta se on itseksensä vähitellen muodostunut, ja sillä on siveellinen olemassaolon oikeutus, jota tukee tämän heimon kukin yksilö kohdastansa kaikkialla ja kaikissa olosuhteissa. Andrei Antonovitšilla oli ollut kunnia opiskella eräässä korkeimmassa Venäjän oppilaitoksessa, johon kerääntyy rikkaiden tai suurien suhteidensa vuoksi ansioituneiden perheiden nuorisoa. Tämän oppilaitoksen kasvatit saavat, melkein heti oppikurssinsa suoritettuansa, hyvin huomattavia ja aivan määrätynlaisia valtionvirkoja. Andrei Antonovitšilla oli setä, joka oli insinööri-everstiluutnantti, ja toinen — leipuri, mutta sittenkin hän oli päässyt pujahtamaan ylimpään oppilaitokseen, ja siellä hän tapasi useita muitakin samanlaisia heimoveljiään. Hän oli hauska toveri. Opinnoissaan hän oli hieman kovapäinen, mutta siitä huolimatta kaikki pitivät hänestä. Ja kun ylimmillä luokilla useimmat hänen tovereistaan, etupäässä venäläiset, oppivat keskustelemaan hyvin ylevistä ajan kysymyksistä, vieläpä niin mahtipontisesti, että näytti siltä, kuin he olisivat odottaneet päästötutkintoa vain voidakseen sen jälkeen heti panna kaikki asiat järjestykseen, — silloin Andrei Antonovitšia huvittivat vielä kaikkein viattomimmat koulupojankepposet. Hän nauratti kaikkia, mutta hänen kepposissaan oli enemmän kyynillisyyttä kuin kekseliäisyyttä, ja tämä juuri näytti olevan hänen tarkoituksensakin. Hänellä oli tapana esimerkiksi äkkiä niistää nenää jollakin ihmeellisellä tavalla juuri silloin, kun opettaja oli tekemäisillään hänelle kysymyksensä, mikä sai sekä toverit että opettajan hyvälle tuulelle. Tai sitten hän asettui yhteisessä makuuhuoneessa kättentaputusten kaikuessa johonkin sopimattomaan kuvaelma-asentoon. Hän osasi vielä soittaa nenänsä varrella (vieläpä sangen taitavasti) alkusoiton Fra Diavolosta. Ulkoasunsa suhteen hän oli myös tahallisesti huolimaton, aivan kuin olisi tahtonut sillä erikoisesti keikailla. Viimeisenä vuotena hän alkoi kirjoitella runoja venäjän kielellä. Oman heimokielensä kielioppia taas hän ei, kuten eivät monet muutkaan hänen Venäjällä asuvista heimoveljistään, osannut kunnollisesti. Tämä taipumus runoiluun vei hänet erään hänen juron ja seuraakarttavan toverinsa pariin, joka oli jonkun köyhän kenraalin poika, aito venäläinen ja jota oppilaitoksessa pidettiin tulevana, suurena kirjailijana. Tämä otti hänet suojelukseensa. Mutta tuskin oli kulunut kolmea vuotta heidän pääsemisestään pois oppilaitoksesta, kun tämä juro toveri, joka oli vaihtanut virkauransa venäläiseen kirjallisuuteen ja joutunut senvuoksi herrastelemaan rikkinäisissä saappaissa ja hampaat kylmästä kalisten, kesätakkisillaan kerran syysmyöhällä tapasi sattumalta Anitškinin sillalla entisen suosikkinsa »Lembkan», kuten häntä oppilaitoksessa nimitettiin, ja mitä arvelette silloin tapahtuneen? Tämä ei edes tuntenut entistä toveriansa ensi hetkenä ja pysähtyi aivan ihmeissään. Nuori mies oli moitteettomissa pukimissa, punertava poskiparta oli ihmeen hyvin hoidettu, nenällä oli kakkulat, jalassa lakeerinahkaiset saappaat, hansikkaat uuden uutukaiset, hartioilla keikarimainen päällystakki ja kainalossa salkku. Lembke oli toveriaan kohtaan huomaavainen, sanoi osoitteensa ja pyysi tätä pistäytymään luokseen joskus illalla. Kävi selville, että hän ei ollutkaan enää Lembke, vaan von Lembke. Toveri noudatti kutsua luultavasti vain ilkeämielisessä tarkoituksessa. Portailla, jotka eivät suinkaan olleet komeat eivätkä juhlalliset, mutta kuitenkin punaisen veran peitossa, hänet otti vastaan ovenvartija ja kysyi hänen nimeänsä. Ovikello kilahti ylhäällä heleästi. Mutta odotetun rikkauden asemesta tulija tapasikin »Lembkansa» pienestä, syrjäisestä huonepahaisesta, joka oli pimeä ja ränstynyt, kahtia jaettu tummanvihreillä uutimilla, huonekalut, vaikka tosin täytetyt, olivat kuluneet, ja korkeissa ja kapeissa ikkunoissa oli tummanvihreät verhot. Von Lembke asui hyvin kaukaisen sukulaisensa, kenraalin, luona, joka tuki häntä hänen uudessa virassaan. Hän otti vastaan vieraan ystävällisesti, oli totinen ja siron kohtelias. Puhuttiin kirjallisuudestakin, mutta hyvin kohtuullisesti. Valkeakaulaliinainen lakeija toi miedonpuoleista teetä ja pieniä, pyöreitä, kuivia leivoksia. Ilkeyksissään toveri pyysi saada pullon seltterivettä. Sen hän sai, vaikka se viipyikin hieman, ja Lembke oli aivan kuin hämillään siitä, että hänen oli vaivattava lakeijaa ylimääräisesti. Tosin hän kyllä yritti tarjota vieraalle illallistakin, mutta näytti olevan hyvin tyytyväinen, kun tämä kieltäytyi siitä ja lähti pois. Sanalla sanoen, Lembke oli jo virkauransa alkupäässä, mutta toistaiseksi hän vielä eleli heimolaisensa, korkea-arvoisen kenraalin, armoilla.

Niihin aikoihin hän lienee ollut rakastunut kenraalin järjestyksessä viidenteen tyttäreen ja nähtävästi sai myös vastarakkautta. Mutta kun aika oli täytetty, Amalia naitettiin kaikesta huolimatta muutamalle vanhalle saksalaiselle tehtailijalle, joka oli vanhan kenraalin vanha ystävä. Andrei Antonovitš ei surrut pahasti, vaan pani murheissaan kokoon — nukketeatterin. Esirippu nousi, näyttelijät astuivat esille ja tekivät kädenliikkeitä. Aitioissa istui yleisö, ja kun pyöritti konetta, soittajat sahasivat orkesterissa jousilla viulujaan, kapellimestari heilutti puikkoaan, kavaljeerit ja upseerit taputtivat käsiänsä permannolla. Kaikki tämä oli tehty paperista, von Lembke oli kaiken tämän itse keksinyt ja suunnitellut. Puoli vuotta hän oli uhrannut sen valmistamiseen. Kenraali järjesti varta vasten pienet iltakutsut, teatteri tuotiin näytteille, kaikki viisi kenraalin tytärtä, vastavihitty Amalia tehtailijoinensa muiden mukana, sekä monet muut rouvat ja neidet saksalaisine kavaljeereineen tarkastelivat ja kehuivat teatteria. Sitten tanssittiin. Lembke oli hyvin tyytyväinen ja lohduttautui pian.

Vuodet kuluivat, ja hän kohosi asemassaan. Hän palveli vain huomatuissa viroissapa hänen päällysmiehensä olivat aina hänen omaheimolaisiansa, ja niin hän sai vihdoin suhteellisesti nuorena varsin huomattavan virka-arvonkin. Kauan sitten hän oli jo ollut naimapuuhissa ja siinä mielessä tarkkaillut ympäristöään. Salaa päällystöltään hän oli lähettänyt myös pienen kertomuksen erään aikakauslehden toimitukseen, mutta sitä ei oltu julkaistu. Sen sijaan hän silloin pani kuin panikin taas kokoon paperista tällä kertaa rautatiejunan, ja se onnistui taas ihmeteltävän hyvin. Matkustajia tuli asemilta juniin matkalaukkuineen ja myttyineen, lapsineen ja koirineen, junailijat ja jarrumiehet käyskentelivät edestakaisin, asemakello helähteli, annettiin lähtömerkki, ja juna lähti liikkeelle. Tätä perin konstikasta kapinetta hän laitteli kokonaisen vuoden ajan. Mutta olihan sentään kaikesta tästä huolimatta mentävä naimisiinkin. Hänen tuttavapiirinsä oli laaja, saksalaisia etupäässä, mutta venäläisissäkin piireissä hän liikkui, tietenkin vain esimiestensä perheissä. Lopulta, kun hänen harteilleen oli tulla jysähtänyt jo kolmekymmentäkahdeksas vuosi, hän sai lisäksi vielä perinnönkin. Hänen setänsä, leipuri, kuoli ja määräsi testamentissaan hänelle kolmetoistatuhatta ruplaa. Nyt oli vain saatava sopiva virka. Herra von Lembke, huolimatta menestyksestään virkauralla, oli kuitenkin pohjaltaan perin vaatimaton mies. Hän olisi ollut varsin tyytyväinen, jos olisi saanut jonkin pienen, mutta silti itsenäisen valtionviran, esimerkiksi sellaisen, missä hänen määrättävissään olisi ollut jonkin valtionlaitoksen puunkulutus, tai jotakin muuta yhtä mieluista, ja sellaiseen hän olisi hautaantunut ehkäpä koko iäkseen. Mutta silloinpa sattuikin hänen tielleen odotettujen Amalioiden ja Ernestinojen asemesta — Julija Mihailovna. Hänen asemansa kohosi heti yhtä askelta korkeammalle. Vaatimaton ja täsmällinen von Lembke tunsi, että hänenkin sopi kerran olla hieman itserakas.

Julija Mihailovna omisti vanhojen laskujen mukaan kaksisataa sielua, ja sitäpaitsi hänellä oli huomattavia suojelijoita. Ja olihan von Lembke kaiken lisäksi kaunis mies, kun taas Julija Mihailovnalla alkoi jo olla ikää päälle neljänkymmenen. On pantava merkille, että Lembke rakastui vähitellen oikein tosissaan Julija Mihailovnaan ja yhä enemmän sitä mukaa kuin tunsi todella tulevansa sulhaseksi. Hääaamuna hän lähetti morsiamelleen runojakin. Julija Mihailovnaa tämä kaikki suuresti miellytti, miellyttivät runotkin: neljäkymmentä vuotta! Sellainen ikä ei ole enää leikin asia. Pian Lembke sai uuden virka-arvon ja asemaansa; sopivan kunniamerkin sekä määräyksen lähteä kuvernementtiimme.