Kesken meilletulopuuhiansa Julija Mihailovnalla oli ollut paljon vaivaa puolisonsa muokkaamisessa. Hän tiesi tosin, että hänen puolisoltansa ei suinkaan puuttunut lahjoja. Hän osasi, jos niin tarvittiin, esiintyä, osasi kuunnella muiden puhetta arvokkaasti ja syvämietteisesti, osasi tarvittaessa pitää suunsa kiinni, kykeni ottamaan eri asenteita, saattoipa tarvittaessa pitää puheenkin, jossa oli ainakin jonkinlaisia ajatuksen rippeitäpä tynkiä, sekä osasi vielä lisäksi saada sanoihinsa sitä liberalismin hohdetta, joka on nykyjään käynyt niin perin välttämättömäksi. Mutta Julija Mihailovna oli kuitenkin kaikesta huolimatta levoton. Hänen mielestään hänen puolisonsa ei ollut sittenkään tarpeeksi vastaanottavainen. Iankaikkisen pitkän ja vaivalloisen tavoittelun tulokseksi saavutettuansa vihdoinkin aseman tämä näytti nyt kaipaavan lepoa. Julija Mihailovna olisi tahtonut välttämättä valaa häneen omaa kunnianhimoansa, mutta tämäpä olikin ruvennut tällä kertaa liimailemaan pahvista luterilaista kirkkoa. Pastori saarnasi, seurakunta kuunteli hartaana kädet ristissä, muudan rouva pyyhkieli kyyneliä, muudan ukko niisti nenäänsä. Loppujen lopuksi urut alkoivat soida. Nämä urut oli suurin kustannuksin tilattu suoraan Sveitsistä. Julija Mihailovna oli säikähtyneenä sulkenut tekeleen laatikkoonsa, heti kun oli saanut siitä vihiä. Korvaukseksi hän oli sallinut miehensä kirjoittaa romaaneja, mutta niitäkin salaa. Siitä lähtien hän oli alkanut luottaa vain omaan itseensä. Surullisinta oli, että tässä kaikessa oli liian runsaasti kevytmielisyyttä ja liian vähän todellisuuden tuntoa. Kohtalo oli liian kauan antanut Julija Mihailovnan olla naimattomana. Aatoksia, toisia toisen jälkeen välähteli hänen kunnianhimoisessa ja hermostuneen kiihtyneessä mielessään. Hän hautoi suunnitelmia, hän tahtoi kerta kaikkiaan hallita koko kuvernementtia, jonka keskipisteenä ja suunnanmäärääjänä hän itse oli oleva. Von Lembke oli ensiksi hieman säikähtynyt, mutta pian hän oli virkamiesvainullaan tajunnut, että kuvernementin hallitsemisessa ei ollut mitään peloittavaa. Ensimmäiset pari, kolme kuukautta olivat kuluneet hyvin mukiinmenevästi. Mutta sitten oli ilmestynyt Pjotr Stepanovitš, ja nyt alkoi tapahtua jotakin tavatonta.
Asia oli näet niin, että nuori Verhovenski oli heti ensi askelellaan käyttäytynyt Andrei Antonovitšia kohtaan suorastaan epäkunnioittavasti ja otti hänen suhteensa itselleen kaikenmoisia erikoisoikeuksia, eikä Julija Mihailovna, vaikka olikin ylen arka puolisonsa arvosta, ollut tätä huomaavinaankaan. Hän ei ainakaan pitänyt sitä tarpeeksi suurimerkityksisenä. Nuoresta miehestä tuli hänen suosikkinsa, joka söi, joi, milteipä nukkuikin hänen kodissaan. Von Lembke alkoi puolustautua, nimitti häntä toisten kuullen »nuoreksi mieheksi», taputteli suojelevasti häntä olalle, mutta tarkoitustaan saavuttamatta. Pjotr Stepanovitš näytti nauravan hänelle vasten silmiä, vieläpä silloinkin, kun oli keskustelevinaan hänen kanssaan aivan tosissaan, ja oli toisien kuullen häntä kohtaan odottamattoman julkea. Kerran palatessaan kotiinsa von Lembke tapasi nuorukaisen nukkumasta työhuoneensa sohvalla, jonne tämä oli asettunut aivan ilman lupaa, ja selitykseksi hän mainitsi vain ottaneensa »pienet unet», kun ei tavannut herrasväkeä kotona. Von Lembke oli loukkaantunut ja kanteli tästä vaimolleen, joka pilkkasi häntä vain ärtyneisyydestä ja huomautti pisteliäästi, että lienee ollut vain hänen oma vikansa, että hän ei osannut antaa ymmärtää, miten häntä oli kohdeltava. Sitäpaitsi »tuo poikanen» ei ollut hänelle koskaan liian tuttavallinen, ja hänen mielestään nuori mies oli »naiivin tuore, vaikka tosin seurapiirin puitteiden ulkopuolella». Von Lembke suutahti. Sillä kerralla Julija Mihailovnan oli ollut välitettävä sovinto. Pjotr Stepanovitš ei oikeastaan pyytänyt anteeksi, vaan yritti päästä koko jutusta raa'alla pilapuheella, jota olisi jonakin toisena kertana pidetty uutena loukkauksena, mutta jota tässä tapauksessa pidettiin vain katumuksen merkkinä. Pahinta oli, että Andrei Antonovitš oli oikeastaan itse syypää tähän tämmöiseen, — olihan hän heti alussa uskonut Pjotr Stepanovitšille romaaninsa. Luullen, että tällä helposti innostuvalla nuorukaisella olisi mieli avoinna runoudelle, ja koska hän jo kauan oli salaisesti toivonut kerrankin saavansa kuuntelijan, hän oli jo heti ensi tutustumisen jälkeen, kerran iltahämyssä, lukenut tälle kaksi lukua. Tämä oli kuunnellut ikävystymistään vähääkään peittelemättä, oli haukotellut epähienosti, ei kehunut kertaakaan ja poistuessaan oli pyytänyt käsikirjoituksen mukaansa muodostaaksensa siitä muka kotona, kun sattui tulemaan aikaa, mielipiteensä, ja Andrei Antonovitš oli siihen suostunut. Käsikirjoitusta hän ei ollut palauttanut vieläkään, vaikka kävikin talossa miltei joka päivä, ja kun häneltä sitä kysyttiin, hän vastasi vain naurahtamalla. Loppujen lopuksi hän ilmoitti kadottaneensa sen kadulle jo samana iltana, jona oli sen saanutkin. Saatuaan tästä tiedon Julija Mihailovna suuttui puolisoonsa aivan silmittömästi.
— Etköhän sinä vain ole puhunut hänelle jo kirkostasikin? — Hän oli aivan hätääntynyt.
Von Lembke oli alkanut peloittavassa määrin osoittaa taipumusta mietiskelyyn, mikä lääkärien lausuntojen mukaan oli hänelle perin vaarallista ja ankarasti kiellettyä. Kuvernementistakin oli puuhaa enemmän kuin olisi saattanut luullakaan, — mutta tästä tulee puhe vielä myöhemminkin, — ja sitäpaitsi oli muutakin, mistä kärsi jo sydänkin eikä pelkästään vain hänen päällikönitserakkautensa. Andrei Antonovitš ei naidessaan ollut vähääkään ottanut lukuun perheriitojen ja aviollisten yhteentörmäysten mahdollisuutta. Hän oli uskonut kotirauhan mahdolliseksi Minnoista ja Ernestinoista huokaillessaan. Hän tunsi, että ei mitenkään voinut kestää perhemyrskyjä. Julija Mihailovna selvitti hänelle loppujen lopuksi tilanteen aivan perinpohjin.
— Suuttua sinun ei sovi mitenkään, — hän sanoi, — ensinnäkään ei senkään vuoksi, että olet kolme kertaa häntä järkevämpi ja paljon korkeammalla yhteiskunnallisella porrasaskelella kuin hän. Tuossa poikasessa on vielä jäljellä vapaa-ajattelijan oikkuja, vaikka minun mielestäni ne ovat oikeastaan vain vallattomuutta, mutta eihän mitään saa aikaan yht'äkkiä, vaan vähitellen. Nuorisoamme on pidettävä arvossa. Minä yritän vaikuttaa lempeydellä ja siten pidätän heitä kuiluun syöksymästä.
— Mutta piru tietää, mitä hän joskus rohkenee päästellä suustaan, — von Lembke yritti vastustaa. — Enhän mitenkään saata osoittaa suvaitsevaisuutta, kun hän ihmisten läsnäollessa vakuuttelee minulle, että hallitus tahallaan juottaa kansaa viinalla tehdäkseen sen kykenemättömäksi ryhtymään kapinaan. Ajattelehan nyt, mihin valoon joudun, kun minun on kuunneltava tällaista puhetta kaikkien läsnäollessa.
Näin puhuessaan von Lembke muisteli äskeistä keskustelua, joka hänellä oli ollut Pjotr Stepanovitšin kanssa. Viattomuudessaan, tarkoittaen tehdä hänet vain aseettomaksi osoittamalla vapaamielisyyttään hän oli näyttänyt omaa salaista julistuskokoelmaansa, johon oli kerätty kaikki mahdolliset sekä koti- että ulkomaalaiset lentolehtiset ja joita hän oli uskollisesti koonnut aina v:sta 1859 alkaen, ei kuten kylmä asianharrastaja, vaan todella saadakseen niistä jotakin selvää. Pjotr Stepanovitš hyvin ymmärtäen hänen tarkoituksensa suvaitsi sanoa, että »tuollaisen julistuksen yksi ainoa rivi sisältää enemmän järkeä kuin jokin kokonainen virasto, teidänkin virastonne huomioonotettuna».
Tämä suututti Lembkeä.
— Mutta meillä tämä on vielä liian aikaista, liian aikaista, — hän sanoi äänessä pyytelevä sävy osoittaen julistuksia.
— Eikö mitä; te näytte olevan peloissanne: se ei siis ole aikaista.