Aika kului.. Voimattomana Šatov nukahti itsekin tuolillensa nojaten päätänsä Marien pielukseen. Tässä asennossa heidät tapasi Arina Prohorovna, kun hän lupauksensa mukaan tuli heitä katsomaan ja iloisena herätti heidät, keskusteli Marien kanssa siitä, mikä oli välttämätöntä, tarkasti lapsen ja kielsi taas Šatovia poistumasta. Nakattuaan vielä muutamia teräväkielisiä huomautuksia »aviopuolisoista» halveksumisesta ja ylimielisyydestä värähtelevällä äänellä hän poistui yhtä tyytyväisenä kuin äskenkin.
Oli jo aivan pimeä, kun Šatov havahtui. Hän sytytti kiireisesti kynttilän ja lähti hakemaan eukkoa. Mutta tuskin hän oli tullut portaille, kun hän hämmästyksekseen kuuli jonkun hiljaiset ja hitaat askelet, jonkun, joka nähtävästi kohosi häntä vastaan. Tulija oli Erkel.
— Ei saa tulla sisään! — Šatov kuiskasi ja siepaten äkillisin liikkein häntä kädestä alkoi viedä häntä muassaan portille. — Odottakaa täällä-, tulen heti, minä unohdin, unohdin kokonaan teidät! Voi, millä tavoin te muistutitte itsestänne.
— Hän oli niin kiireissään, että ei edes käväissyt Kirillovin luona, pyysi vain eukkoa tulemaan. Marie joutui aivan epätoivoon ja vihastui kuullessaan, että hän »saattoi ajatella edes mahdolliseksi jättää hänet yksin».
— Mutta, — huudahti Šatov riemuissaan, — tämä onkin sitten viimeinen askel! Sitten alkaa uusi polku, emmekä me koskaan, emme koskaan muistele tuota vanhaa, kauheata!
Hän sai tuskin Marjan tyynnytellyksi ja lupasi palata täsmälleen kello yhdeksältä, suuteli häntä lujan hellästi, suuteli lasta ja juoksi nopeasti Erkelin luo.
Molemmat lähtivät Skvorešnikiin, Stavroginien puistoon, johon noin puolitoista vuotta sitten, yksinäiseen paikkaan aivan puiston laitaan, siihen, mistä alkoi mäntymetsä, oli kaivettu maahan hänelle uskottu kirjapainin. Paikka oli karu ja autio, sitä oli vaikea löytää, Skvorešnikin päärakennuksesta se oli jotensakin kaukana. Filippovin talosta sinne oli matkaa noin puoli neljättä virstaa, ehkäpä neljäkin.
— Menemmekö koko matkan jalkaisin? Minä otan ajurin.
— Pyydän erikoisesti olemaan sitä ottamatta, — vastasi Erkel, — siitä varoitettiin aivan erikoisesti. Ajuri saattaisi käydä todistajasta.
— No… olkoon sitten… piru! Yhdentekevää, kunhan tämä vain loppuisi, loppuisi!