— Marie, — hän huudahti pidellen käsissään lasta, — jättäkäämme entiset haaveet, häpeä ja kuolema! Ruvetkaamme tekemään työtä ja lähtekäämme uutta polkua pitkin kolmisin, niin, niin! Niin, mutta, mutta miksi me hänet oikein nimitämme?
— Hänetkö? Miten nimitämme? — Marja sanoi ihmeissään, ja samassa taas hänen kasvoilleen levisi hirvittävän katkera ilme. Hän löi kätensä yhteen, katsahti moittivasti Šatoviin ja painautui taas pielukseensa.
— Marie, mikä sinun on? — huudahti Šatov katkeran hämmästyneenä.
— Ja te saatoitte, saatoitte. Voi kiittämätön.
— Marie, suo anteeksi Marie… Minä vain kysyin, miksi hänet nimitämme.
Enhän minä tiedä.
— Ivaniksi, Ivaniksi, — vaimo kohotti hohtavat ja kyynelien kastamat kasvonsa; — kuinka te saatoittekaan ajatella, että olisin tahtonut nimitettäväksi hänet jollakin toisella, kauhealla nimellä?
— Marie, rauhoitu, voi, kuinka hermostunut olet!
– Uusi raakuus taas, miksi te syytätte hermostuneisuutta, lyönpä vetoa, että jos minä olisin sanonut: hänet on nimitettävä… sillä kauhealla nimellä, niin te olisitte heti suostunut, ette olisi sitä ehkä huomannutkaan! Voi, te epäjalot, te alhaiset, te kaikki, kaikki!
Hetken kuluttua he tietenkin olivat jo taas sopineet. Šatov tyynnytteli ja maanitteli häntä nukahtamaan. Hän nukahtikin, mutta ei vieläkään päästänyt miehensä kättä omastaan, heräsi tuon tuostakin, katsahti aina häneen aivan kuin peläten, että tämä lähtisi pois, ja nukahti taas aina uudelleen.
Kirillov oli lähettänyt eukon »onnittelemaan» ja tuomaan kuumaa teetä, äsken paistettuja kyljyksiä sekä lihalientä valkoisen leivän kera »Marja Ignatjevnalle». Sairas joi suuhunsa ahnaasti lihaliemen, eukko kapaloi lapsen uudelleen, Marie pakotti Šatovinkin syömään kyljyksen.