— Ei sillä tavalla, oh, ei sillä… millaiset kädet!
Šatov yritti kohentaa sitä vielä kerran.
— Kumartukaa puoleeni, — hän virkkoi äkkiä oudosti, koettaen olla katsomatta Šatoviin.
Šatov vavahti, mutta kumartui kuitenkin.
— Vielä… Ei sillä tavalla… lähemmäksi, — ja samassa hän äkillisin liikkein kietoi vasemman kätensä hänen kaulallensa, ja Šatov tunsi otsallansa hänen lujan ja kostean suudelmansa.
— Marie!
Vaimon huulet vavahtelivat, hän koetti pysyä lujana, mutta äkkiä hän kohottautui ja silmät leimahtaen virkkoi:
— Nikolai Stavrogin on roisto!
Ja taas hän vaipui voimattomasti kuten katkaistu kukka pielukselle, kasvot siihen painettuina, ja alkoi hysteerisesti itkeä, lujasti pidellen omassaan Šatovin kättä.
Tästä hetkestä alkaen hän ei enää päästänyt tätä luotansa, vaan vaati häntä istumaan vuoteensa pääpuolella. Hän ei voinut paljoa puhua, mutta katseli vain Šatovia ja hymyili tälle kuten autuas ainakin. Hän oli äkkiä muuttunut aivan kuin tyttöhupakoksi. Hänessä oli tapahtunut perinpohjainen mullistus. Šatov milloin itki, kuten pikku poika, milloin puhui rajusti, hämärästi, innostuneesti. Jumala sen oikein tiesi, mitä kaikkea hän sanoi suudellen vaimonsa käsiä; Marie kuunteli häntä juopuneena, ehkä hän ei kaikkea ymmärtänytkään, heikontuneella kädellään hän vain lempeästi hyväili tämän hiuksia, silitteli niitä, katseli häneen ihastuneena. Šatov puhui hänelle Kirillovista, siitä, kuinka he nyt aloittavat elämänsä »uudelleen ja ainiaksi», Jumalan olemassaolosta, siitä, että kaikki ovat hyviä… riemuissaan he ottivat pienokaisenkin uudelleen tarkasteltavakseen.