— Jopa taas tuli joutavia! Yksinkertaisesti vain elimistön edelleen kehittymistä eikä muuta mitään, ei minkäännäköistä ihmettä. — Arina Prohorovna nauroi iloisena ja sydämensä pohjasta. — Tällä tavoinhan jokainen kärpänenkin olisi ihme. Mutta sen minä sanon: liikoja ihmisiä ei kannattaisi syntyä maailmaan. Takokaa ensin kaikki niin valmiiksi, että niistä ei tule liikoja, ja sitten vasta synnyttäkää niitä. Tuotakin on nyt ylihuomenna riepoteltava orpokotiin… Muuten, onhan sekin niinkuin ollakin pitää.
— Ei koskaan hän lähde minun luotani orpokotiin. — Šatov lausui näin lujasti tuijottaen lattiaan.
— Otatteko omaksenne?
— Hänhän on minun poikani.
— Tietenkin hän on Šatov, lain mukaan Šatov, mutta eihän teillä ole mitään syytä näytellä ihmissuvun hyväntekijän osaa. Ei jakseta elää ilman korkealentoisia sanoja. No, hyvä on, hyvä, mutta nähkääs, hyvä herrasväki, — hän lakkasi lopulta puuhailemasta, — minun on aika lähteä. Tulen vielä huomenaamulla ja illallakin tulen, jos tarvitaan, mutta nyt, kun kerran kaikki kävi aivan liiankin hyvin, minun täytyy käväistä muidenkin luona, ovat jo kauan odotelleet. Teillä taitaa, Šatov, joku eukko istua siellä jossakin; eukko eukkona, mutta älkää tekään häntä jättäkö, aviomieskulta. Istukaa lähellä, ehkäpä vielä hyvinkin kelpaatte; Marja Ignatjevnalla nähtävästi ei ole suinkaan halua ajaa teitä pois. No, no, no, minähän lasken leikkiä…
Portilla, jonne Šatov oli hänet saattanut, hän vielä kerran mainitsi hänelle erikoisesti:
— Riittääpä tuosta minulle huvia aivan loppuiäkseni; rahaa en teiltä ota; unissakin vielä tälle nauran. Huvittavampaa, kuin mitä tänä yönä näin, en ole nähnyt vielä koskaan.
Hän poistui täysin tyytyväisenä. Šatovin näöstä ja tämän puheista oli käynyt hänelle päivänselväksi, että tämä mies »hankkiutui isien joukkoon ja oli vihoviimeinen rätti mieheksi». Vaikka olisi ollutkin suorinta käväistä erään lähellä olevan toisen potilaan luona, hän sittenkin tahtoi ensin poiketa kertomaan tästä kaikesta Virginskille.
— Marie, hän sanoi, että sinun pitäisi koettaa nukkua jonkin aikaa, vaikka näenkin että se on hirveän vaikeata… — Šatov aloitti keskustelun arkana. — Minä istun tässä ikkunan luona ja vartioin sinua, vai mitä?
Ja hän istuutui ikkunan luo sohvan taakse, niin ettei Marie saattanut mitenkään häntä nähdä. Mutta tuskin oli kulunut minuuttiakaan, kun tämä jo kutsui häntä ja nenäänsä nyrpistäen pyysi korjaamaan pielustansa. Šatov alkoi asetella sitä uudelleen. Vaimo katsoi vihaisesti seinään.