— Pojanpenikka! — tämä huudahti vastaukseksi käärien lasta.
Kun hän oli saanut sen käärityksi ja oli jo aikeissa asettaa sen poikkipuolin vuoteelle kahden pieluksen väliin, hän antoi sen hetkiseksi Šatoville pideltäväksi. Aivan kuin salaa ja Arina Prohorovnaa aristellen Marie nyökkäsi hänelle. Šatov käsitti hänet ja vei pienokaisen hänen nähtäväkseen.
— Kuinka… sievä… — kuiskasi Marie heikosti hymähtäen.
— Hyi, miten hän katselee! — Arina Prohorovna alkoi nauraa iloisen riemullisesti katsahdettuaan Šatovin kasvoihin; — minkä näköinen naama!
— Iloitkaa, Arina Prohorovna, tämä on suuri ilo… — leperteli Šatov idioottimaisen autuas ilme kasvoillaan Hän oli aivan kirkastunut kuultuaan nuo kaksi Marien sanaa lapsesta.
— Mikä suuri ilo se nyt teille on olevinaan?
— Arina Prohorovna hääräili iloisena, kokoili tavaroita ja teki työtä kuin pakkotyövanki.
— Uuden olennon ilmestymisen ihme, suuri ja käsittämätön mysteeri,
Arina Prohorovna, ja miten sääli, että te ette sitä ymmärrä!
Šatov jupisi näin ihastuneena ja epäselvästi aivan kuin sumun lävitse. Aivan kuin jotakin olisi aivan itsestänsä liikahdellut hänen päässänsä ja aivan kuin jotakin hänen tahdostansa riippumatonta olisi vuotanut esille hänen sielustansa.
— Oli kaksi, ja yhtäkkiä ilmestyy kolmas, uusi olento, uusi henki, eheä, kokonainen, jollaista ihmiskädet eivät voi luoda; uusi ajatus ja uusi rakkaus, aivan peloittaa… Ei ole mitään, joka maailmassa olisi korkeampaa!