Kirillov havahtui ja — mikä omituisinta — alkoi äkkiä puhua aivan ymmärrettävästi, paremmin kuin koskaan ennen; selvästi saattoi huomata, että hän oli kaiken tuon jo ennakolta valmistanut, ehkäpä oikein kirjoittanutkin:
— On sekunteja, niitä saattaa olla kerrallaan vain viisi tai kuusi, jolloin te tunnette ikuisen jo aivan täydellisesti saavutetun harmonian läsnäolon. Se ei ole maallista; en minä sitäkään, että se olisi taivaallista, vaan sitä, että maallisessa muodossa oleva ihminen ei voi sitä kestää. Täytyy muuttua fyysillisesti tai kuolla. Tämä tunne on selvä ja kiistämätön. Aivan kuin te äkkiä aavistaisitte, millainen on koko luonto, ja äkkiä sanoisitte: niin, tämä on totta. Luodessaan maailman Jumala aina kunkin päivän lopussa sanoi: »niin, se on totta, tämä on hyvä». Tämä… tämä ei ole ihastumista, vaan se on vain muuten iloa. Te ette anna enää mitään anteeksi, koska ei ole enää mitään anteeksi annettavaa. Te ette enää vain rakasta, oi, tämä on korkeampaa kuin rakkaus! Peloittavinta on, että tämä kaikki on niin kauhean selvää, että syntyy niin suuri ilo, että jos se kestäisi viittä sekuntia kauemmin, niin sielu ei sitä kestäisi, vaan katoaisi olemattomiin. Näissä viidessä sekunnissa minä elän koko elämäni ja annan niistä vaikka koko elämäni, sillä se kannattaa sen. Voidakseen kestää kymmenen sekuntia täytyy muuttua fyysillisesti. Luulen, että ihmisen täytyy lakata synnyttämästä. Minkä vuoksi tarvittaisiin lapsia, minkä vuoksi kehitystä, jos kerran päämäärä on jo saavutettu? Raamatussa sanotaan, että uudestisyntyneenä ei enää synnytetä, vaan kaikki ovat kuin Herran enkelit. Se on viittaus. Teidän vaimonne synnyttää?
— Kirillov, tuleeko se teille usein?
— Kolmessa päivässä kerran, kerran viikossa. — Eihän teillä vain ole kaatumatautia?
— Ei ole.
— Siis te saatte sen. Olkaa varuillanne, Kirillov, olen kuullut, että juuri noin kaatumatauti alkaa. Muudan epileptikko kuvasi minulle tarkasti tämän kohtauksen edellä käyvän tuntemuksen, se oli aivan täsmälleen samanlainen kuin teidänkin; viisi sekuntia, niin arveli hänkin ja sanoi, että kauemmin ei olisi ollut mahdollista, — kestää. Muistakaa Muhammedin vesikannua, josta ei ehtinyt edes läikähtää yli, kun hän jo oli ehtinyt kiitää ratsullaan paratiisin halki. Vesikannu — se on nuo viisi sekuntia; aivan liiankin hyvin se muistuttaa teidän harmoniaanne, ja Muhammedhan oli epileptikko. Pitäkää varanne, Kirillov, se on kaatumatauti!
— Ei se ehdi. — Kirillov naurahti hiljaa.
VI.
Yö kului. Šatovia läheteltiin jonnekin, soimattiin, kutsuttiin luo. Marie oli joutunut kuolemanpelkonsa kaikkein äärimmäiselle asteelle. Hän huusi, että hän tahtoi elää, »välttämättä, välttämättä!» ja että hän pelkäsi kuolemaa. »En tahdo, en tahdo!» hän toisteli. Jos Arina Prohorovnaa ei olisi ollut, niin olisi käynyt huonosti. Vähitellen hän sai potilaansa kokonaan valtaansa. - Tämä alkoi, kuten lapsi, totella hänen jokaista sanaansa, jokaista neuvoansa. Arina Prohorovnan tunnussanana oli ankaruus eikä lempeys, mutta työnsä hän teki mestarillisesti. Aamu alkoi jo kajastaa. Arina Prohorovna keksi äkkiä, että Šatov oli käväissyt äsken portailla rukoilemassa Jumalaa, ja alkoi nauraa hänelle. Marie naurahti myös vihamielisesti, myrkyllisesti, aivan kuin tuo nauru olisi tuonut hänelle lievitystä. Lopulta Šatov ajettiin kokonaan ulos. Oli valjennut kostea, kylmä aamu. Šatov oli nojautunut nurkkaan kasvot seinään päin, aivan kuten eilen illalla, silloin kun Erkel oli käynyt. Hän vapisi kuin puun lehti, ei rohjennut ajatella, mutta mieli takertui kuitenkin ajatukseen, kehräsi kuvitelmiansa, kuten sattuu unessa. Mielikuvat veivät hänet alituisesti mukaansa, alituisesti taas äkkiä katkeilivat kuten mädäntynyt lanka. Huoneesta kajahteli lopulta ei ainoastaan valituksia, vaan kauheita, puhtaasti eläimellisiä huutoja, sietämättömiä, mahdottomia. Hän tahtoi tukkia korvansa, mutta ei voinut, jysähti polvilleen tiedottomasti toistaen vain: »Marie, Marie!» Ja kas vihdoin kajahti huuto, uusi huudahdus, joka sai Šatovin vavahtamaan ja hypähtämään pystyyn polvistuneesta asennosta, pienokaisen huudahdus, heikko, tukahtunut. Hän teki ristinmerkin ja hyökkäsi huoneeseen. Arina Prohorovnan käsissä kirkui ja liikahteli pienin, pikkuruikkuisin käsin ja jaloin pienen pieni, punainen, ryppyinen olento, joka oli kauhistuttavan avuton ja pelkästään toisten varassa kuin pölyhiukkanen, jonka tuulenhenki olisi voinut pyyhkäistä, mutta joka huusi ja ilmaisi itsensä, aivan kuin sillä myös olisi ollut mitä täydellisin oikeus astua elämään… Marie oli tunnottomana, mutta hetken kuluttua hän aukaisi silmänsä ja omituista omituisemmin katsahti Šatoviin: tämä katse näytti olevan aivan uusi, mutta millainen, sitä Šatov ei jaksanut ymmärtää, mutta koskaan aikaisemmin hän ei muistanut nähneensä vaimollaan tällaista katsetta.
— Poika? Poikako? — äänessä kipeä tuntu synnyttäjä kysäisi Arina
Prohorovnalta.