Šigaljov ja Virginski olivat tulleet jo hieman aikaisemmin kuin Pjotr Stepanovitš, ja tämän tultua he siirtyivät hieman syrjään, vaipuen syvään ja selvästi tahalliseen äänettömyyteen: Stepanovitš kohotti lyhtyä ja tarkasteli heitä välinpitämättömän ja loukkaavan huolellisesti.
»Haluavat nähtävästi puhua», vilahti hänen mielessään.
— Eikö Ljamšinia ole? — hän kysäisi Virginskilta. Kuka teistä sanoi hänen olevan sairaana?
— Minä olen täällä, — Ljamšin yht'äkkiä huudahti ilmestyen samassa puun takaa. Hänen yllään oli talvitakki, ja hän oli matkapeitteeseen kiedottu, niin että oli sangen vaikeata nähdä hänen kasvojansa edes lyhdyn avulla.
— Liputin siis vain puuttuu?
Ja äänettömänä Liputin astui esiin luolasta.
Pjotr Stepanovitš kohotti taas lyhtyänsä.
— Miksi olette piiloutunut sinne, miksi ette tule esille?
— Oletan, että meillä sentään kaikilla on henkilökohtainen vapaus… ohjata itse toimiamme, — mörähti Liputin käsittämättä oikein itsekään selvästi, mitä hän oikeastaan tahtoi sanoa.
— Hyvät herrat, — Pjotr Stepanovitš koroitti ääntänsä, ensi kerran luopuen kuiskaavasta puhetavastansa, mikä teki vaikutuksensa. — Luulen teidän täydellisesti ymmärtävän, että teidän ei nyt sovi konstailla. Eilenhän jo keskusteltiin kaikesta ja märehdittiin kaikki valmiiksi, suoraan ja ratkaisevasti. Mutta, kuten näen naamoistanne, joillakuilla lienee vielä jotakin sydämellänsä; siinä tapauksessa pyydän teitä kiiruhtamaan. Piru vieköön, aika on täpärällä, aika on täpärällä, ja Erkel voi tuoda hänet minä hetkenä hyvänsä…