— Hän tuo hänet varmasti, — Tolkatšenko piti jostakin syystä tarpeellisena sanoa tokaista.
— Jollen erehdy, niin ensin tapahtuu kirjapainimen luovuttaminen? — tiedusteli Liputin, aivan kuin ei olisi oikein tietänyt itsekään, minkä vuoksi hän teki tuon kysymyksensä.
— Niinpä tietenkin, eihän hyvää tavaraa saa heittää hukkaan, — Pjotr Stepanovitš kohotti lyhtynsä aivan hänen kasvojensa kohdalle. — Mutta eilenhän nimenomaan sovittiin siitä, että sitä ei toden teolla vastaanotettaisi. Osoittakoon hän vain tarkasti paikan, kohdan, johon se on kaivettu maan sisään; me kyllä pengomme itse sen sieltä esille. Tiedän kyllä, että se on jossakin kymmenen askelen päässä jostakin tämän luolan nurkasta… Mutta, piru vieköön, kuinka tekin, Liputin, olette saattanut sen unohtaa? On jo sovittu siitäkin, että te kohtaatte hänet ensin yksin ja sitten lähestymme me… Omituista, että kyselette noin, vai suottako te vain sillä tavalla?
Liputin vaikeni synkkänä. Kaikki olivat ääneti. Tuuli vain humahteli liikutellessaan honkien latvoja.
— Toivon, hyvät herrat, että kukin teistä täyttää velvollisuutensa, — sanoi Pjotr Stepanovitš näin äkkiä kärsimättömästi.
— Tiedän, että vaimo on palannut Šatovin luo ja synnyttänyt lapsen, — alkoi Virginski puhua näin levottomana, hätäisesti, voiden tuskin lausua sanoja ja elehtien käsillään. — Sikäli kuin ihmissielua voi ymmärtää… olen aivan varma siitä, että hän ei nyt ilmianna… sillä hän on nyt onnen tilassa, niin että minä jo äsken kävin kaikkien luona, mutta en tavannut ketään, niin että ehkäpä ei nyt mitään tarvitakaan…
Hän pysähtyi, hänen hengityksensä salpautui.
— Jos te, herra Virginski, yht'äkkiä tulisitte onnelliseksi, — Pjotr Stepanovitš astui askelen häntä kohti, — niin siirtäisittekö te, ei ilmiantoa tietenkään, siitähän ei voisi olla puhettakaan, vaan jonkin uhkarohkean, kansalaisen urotyön, jonka te olisitte päättänyt tehdä ennen tuon onnen puhkeamista ja jonka suorittamista te olisitte pitänyt ehdottomana velvollisuutenanne siitäkin huolimatta, että se olisi uhkarohkeata ja että sitä seuraisi onnen menetys?
— En, en luopuisi! En mistään hinnasta luopuisi, — huudahti Virginski näin jollakin tavoin kauheasti, tarpeettoman kuumeisesti ja alkoi samassa liikkua eteenpäin.
— Te siis mieluummin tahtoisitte tulla jälleen onnettomaksi kuin petturiksi?