— Aivan niin, aivan niin… Aivan päinvastoin minä mieluummin tahtoisin olla täydellinen petturi, ei, ei, ei niin… en ollenkaan petturi, vaan päinvastoin mieluummin täydellisesti onneton kuin petturi.
— No niin, tietäkää siis, että Šatov pitää ilmiantoansa kansalaisen urotyönä, kaikkein ylevimpänä vakaumuksenaan, ja siitä todistuksena on se, että hän täten oikeastaan itse myös jättäytyy esivallan käsiin, vaikka on sekin mahdollista, että hänet hänen tämän ilmiantonsa vuoksi armahdetaan. Tuollainen ei koskaan peräydy. Ei mikään onni sokaise sellaista; päivän kuluttua hän herää taas soimaten itseänsä, lähtee ja tekee tehtävänsä. Sen lisäksi minä puolestani en näe vähintäkään onnea siinä, että vaimo kolmen vuoden eron jälkeen on palannut hänen luoksensa synnyttämään Stavroginin lasta.
— Mutta eihän kukaan ole tuota ilmiantoa nähnyt, — virkkoi Šigaljov painavasti.
— Ilmiannon olen minä nähnyt, — kirkaisi Pjotr Stepanovitš, — sellainen on olemassa, ja kaikki tämä on kauhean typerää, hyvät herrat.
— Mutta minä, — Virginskin sisällä alkoi kuohua, — minä panen vastalauseeni… Minä panen vastaan kaikin voimin… Minä tahdon… Kas tätä minä tahdon: Minä tahdon, että hänen tänne tultuansa me kaikki yhdessä kysymme häneltä: jos se on totta, niin hänet on saatava katumaan aiettansa ja päästettävä hänet kunniasanaa vastaan vapaaksi. Joka tapauksessa täytyy pitää oikeudenkäynti; oikeuden mukaan, eikä sillä tavoin, että me ensin kaikki piiloudumme ja sitten hyökkäämme.
— Yhteistä asiaa ei voi jättää kunniasanan varaan, — se olisi typeryyden huippu! Piru vieköön, kuinka typerää tämä on, hyvät herrat. Ja nyt juuri! Ja millaisen osan te tahdottekaan ottaa esitettäväksenne tänä vaaran hetkenä?
— Minä panen vastalauseeni, minä panen vastalauseeni, — jauhoi
Virginski vain omaansa.
— Älkää te ainakaan kiljuko tuolla tavalla, emmehän me kuule merkkivihellystäkään. Šatov, hyvät herrat… (Piru vieköön, miten kaikki tämä on typerää juuri nyt!) Johan olen sanonut teille, että Šatov on slavofiili, siis typerin kaikista ihmisistä… Mutta hyi piru, kaikki tämä on yhdentekevää, ja minä syljen koko jutulle! Te saatte jo minutkin aivan pois oikealta tolalta!… Šatov, hyvät herrat, on maailman myrkyttämä mies, ja koska hän joka tapauksessa on kuulunut järjestöömme, tahtoopa hän sitä sitten tai ei, niin olen aina viime hetkeen saakka toivonut, että olisimme voineet häntä käyttää hyväksemme yhteisessä asiassamme, ja käyttää juuri siten, kuin tällaista myrkkymielistä ihmistä on käytettävä. Olen koettanut häntä säästää ja suojella huolimatta aivan varmoista todisteista… Olen säästänyt häntä sata kertaa enemmän kuin hän ansaitsee! Mutta kaikki on päättynyt siihen, että hän on ilmiantanut; olkoon se nyt, piru vie, miten tahansa, syljen koko jutulle!… Mutta koettakoonpa vain joku teistä livistää nyt pakoon. Ainoallakaan teistä ei ole oikeutta jättää asiaa sikseen! Te voitte tunkeilla vaikkapa suutelemaan häntä, jos niin tahdotte, mutta antamanne kunniasanan vuoksi teillä ei ole oikeutta jättää yhteistä asiaa vaaraan! Näin menettelevät vain siat ja hallituksen kätyrit!
— Kutka täällä ovat hallituksen kätyrejä? — pisti Liputin väliin
— Ehkä te itse! Paremmin tekisitte, jos olisitte vaiti, Liputin, te puhutte noin vain tottumuksesta. Kätyreitä, hyvät herrat, ovat kaikki ne, jotka arkailevat vaaran hetkenä. Pelko saa esille aina jonkun hölmön, joka viime hetkenä saattaa lähteä juoksemaan ja huutamaan: »Ai, suokaa minulle anteeksi, minä myyn teille kaikki toiset!» mutta tiedättekö, hyvät herrat, että teitä ei armahdeta enää minkään ilmiannon vuoksi. Jospa juridisesti pääsisittekin kahta astetta vähemmällä, niin kuitenkin perisi Siperia jokaisen teistä, ja sitäpaitsi ette voi välttää erästä toista miekkaa. Ja tämä toinen on hieman terävämpi kuin esivallan miekka.