Pjotr Stepanovitš puheli raivoissaan jo aivan liikojakin. Šigaljov otti lujasti häntä kohti kolme askelta:
— Eilisestä lähtien olen muuttanut mieltäni tämän asian suhteen, — hän aloitti puheensa varmasti, täsmällisesti, kuten aina ennenkin (ja minusta tuntui, että vaikkapa maa hänen allansa olisi vajonnut, niin hän ei sittenkään olisi koroittanut ääntänsä eikä muuttanut esityksessään ainoatakaan tavua, ei edes yhtä sävelaskelta sinne tai tänne); — mietittyäni asiaa olen päättänyt, että aiottu murha ei olisi ainoastaan kallisarvoisen ajan hukkaamista, ajan, jota voitaisiin käyttää paljon oleellisempiin ja kiireellisempiin tarkoituksiin, mutta sen lisäksi se vielä osoittaa, että on turmiollisesti poikettu normaalista tiestä, ja tällainen poikkeaminen on aina eniten asioita vahingoittanut ja viivyttänyt kymmeniä vuosia asioiden menestymistä sekä osoittanut, että on taivuttu kevytmielisten ja pääasiallisesti vain politikoivien henkilöiden vaikutuksen alaisiksi, sen sijaan että seurattaisiin oikeita sosialisteja. Tulin tänne yksistään sen vuoksi, että olen päättänyt vastustaa aiottua yritystä ja selvittää tämän myös toisille ja sitten — irroittautua tästä hetkestä, jota te minulle käsittämättömästä syystä nimitätte »vaaran hetkeksenne». Lähden pois — en suinkaan tämän vaaran pelosta tai hellämielisyydestä Šatovia kohtaan, jonka kanssa en ole aikonut vaihtaa suudelmia, vaan yksinomaan siitä syystä, että koko tämä juttu alusta loppuun asti aivan kirjaimellisesti sotii ohjelmaani vastaan. Mitä tulee ilmiantoon ja petokseen minun puoleltani, niin saatte olla aivan rauhassa: ilmiantoa ei tapahdu.
Hän kääntyi ympäri ja lähti pois.
— Piru vieköön, hän ehkä tapaa Šatovin ja varoittaa häntä! — huudahti Pjotr Stepanovitš tarttuen revolveriin. Kajahti revolverin hanan napsahdus.
– Saatte olla aivan varma siitä, — Šigaljov käännähti ympäri, — että tavattuani Šatovin matkalla minä saatan häntä vieläpä tervehtiäkin, mutta varoittamaan en häntä rupea.
Mutta tiedättekö, että saatte ehkä vielä maksaa tämän, herra Fourier?
— Pyydän teitä muistamaan, etten ole Fourier. Sekoittaessanne minut tuohon imelään, abstraktiseen vätykseen te vain todistatte sillä, että vaikka käsikirjoitukseni onkin ollut teidän hallussanne, niin ette tunne sitä lainkaan. Mitä taas tulee kostouhkaukseenne, niin turhaan te olette ladannut revolverinne; tänä hetkenä se olisi teille varsin vähän edullista. Jos te uhkailette minua »huomisella» tai »ylihuomisella», niin ammuttuanne minut te tuskin voitatte mitään muuta kuin sen, että saatte lisää touhua; minut te tapatte, mutta ennemmin tai myöhemmin te kuitenkin palaatte minun systeemiini. Hyvästi!
Tänä samana hetkenä, noin kahden sadan askelen päässä puistosta, lammikon puolelta, kajahti vihellys. Liputin vastasi heti eilisen sopimuksen mukaisesti vihellyksellä (tämän vuoksi hän oli koska ei luottanut hampaattomaan suuhunsa jo aamulla ostanut torilta kopeekan maksavan lasten savipillin). Erkel oli matkalla ehtinyt mainita Šatoville, että vihellyksiä tultaisiin vaihtamaan, niin että tälle ei voinut syntyä minkäänlaisia epäilyksiä.
Olkaa huoleti, — kuljen niin kaukana heistä, että he eivät huomaa minua ollenkaan, — Šigaljov yritti kuiskata painokkaasti ja sitten vähääkään kiiruhtamatta lähti päättäväisesti kotiansa kohti pimeän puiston halki.
Nyt on jo tunnettua aivan pienimpiä yksityiskohtia myöten, miten tämä kauhea teko tapahtui. Ensiksi Liputin tapasi Erkelin sekä Šatovin aivan luolan suulla; Šatov ei häntä tervehtinyt eikä ojentanut kättänsä, vaan virkkoi heti kiireisesti: