— Niin, mutta missä teillä täällä on lapio, ja eikö olisi toista lyhtyä? Älkää suotta pelätkö, täällä ei ole ketään, eikä Skvorešnikissakaan nyt kuultaisi, vaikkapa laukaisisitte täällä tykeillä! Se on tässä, kas tässä, tässä samassa paikassa…
Ja hän polkaisi todellakin jalallaan noin kymmenen askelen päähän luolan takimmaisesta nurkasta metsän puolelle. Tänä samana hetkenä häneen kävi kiinni puun takaa ilmestynyt Tolkatšenko, ja samassa Erkel sieppasi häntä kyynärpäistä. Liputin hyökkäsi edestä käsin. Näin he kaikki kolme yhdessä saivat hänet menettämään tasapainonsa sekä rutistivat hänet maata vastaan. Tällöin hypähti hänen luoksensa Pjotr Stepanovitš revolvereineen. Kerrotaan, että Šatov oli muka ehtinyt kääntää päänsä häntä kohti, oli nähnyt sekä tuntenut hänet. Kolme lyhtyä valaisi kohtausta. Šatov parkaisi lyhyesti ja epätoivoisesti, mutta hänen suunsa tukittiin samassa. Pjotr Stepanovitš kohotti täsmällisesti ja lujasti revolverin suoraan hänen otsaansa kohti, ja varmasti tähdäten hän — laukaisi. Laukaus ei kajahtanut nähtävästi kovasti, ei Skvorešnikissa ainakaan kuultu mitään. Šigaljov tietenkin kuuli kaiken, sillä tuskin hän oli ehtinyt poistua kolmen sadankaan askelen päähän. Hän kuuli huudonkin sekä laukauksen, mutta hänen omien todistustensa mukaan hän ei ollut edes käännähtänyt eikä pysähtynyt. Kuolema oli seurannut aivan samana hetkenä. He olivat täydellisesti toimintakykyisiä, — mutta en luulisi sentään, että täydellistä kylmäverisyyttä jaksoivat säilyttää muut kuin yksistään Pjotr Stepanovitš. Laskeutuen kyykkysilleen hän hätäisesti, mutta varmoin kädenliikkein tutki murhatun taskut. Rahaa ei löytynyt (kukkaro oli jäänyt Marja Ignatjevnan pieluksen alle). Löytyi vain pari kolme paperilippua, nekin joutavia: yksi konttorikuitti, jonkin kirjan nimike sekä vanha ulkomaalainen kahvilalasku, Jumala sen tiesi, miten sekin oli säilynyt taskussa kahden vuoden ajan. Paperilaput Pjotr Stepanovitš siirsi omaan taskuunsa, ja huomattuaan, että kaikki olivat kerääntyneet katselemaan ruumista eivätkä ryhtyneet mihinkään, hän alkoi vihaisesti ja epäkohteliaasti heitä toruskella ja hoputtaa. Tolkatšenko ja Erkel havahtuivat lopulta ja lähtivät juoksujalassa hakemaan luolasta jo aamulla sinne varaamiansa kahta kiveä, joista kumpikin painoi parikymmentä naulaa ja oli jo tarkoituksenmukaisessa kunnossa, s.o., lujasti ja kestävästi punottu nuoriin. Koska oli jo ennakolta päätetty viedä ruumis läheisimpään (järjestyksessä kolmanteen) lammikkoon ja upottaa se sinne, niin he alkoivat sitoa näitä kiviä kuolleen jalkoihin sekä kaulaan. Pjotr Stepanovitš sitoi, ja Tolkatšenko sekä Erkel kannattelivat ja ojentelivat niitä hänelle vuoron perään. Erkel ojensi ensimmäisen ja sillä aikaa kuin Pjotr Stepanovitš toruskellen ja sättien sitoi nuoraa ruumiin jalkoihin sekä kiinnitti tätä ensimmäistä kiveä, Tolkatšenko koko tämän pitkän ajan riiputti kantamaansa kiveä kädessään syvästi ja kunnioittavasti kumartuneena voidakseen viipymättä ojentaa sen heti tarvittaessa eikä kertaakaan edes ajatellut laskea kantamustansa maahan. Kun molemmat kivet lopultakin oli kiinnitetty ja Pjotr Stepanovitš kohottautui maasta tarkastellakseen läsnäolevien kasvoja, niin äkkiä tapahtui jotakin omituista, jotakin aivan odottamatonta, mikä ihmetytti kaikkia.
Kuten sanottu, melkein kaikki muut, Tolkatšenkoa ja Erkeliä lukuunottamatta, seisoivat jouten. Virginski, vaikka olikin hyökännyt muiden mukana Šatovin kimppuun, ei kuitenkaan ollut häneen koskenut eikä auttanut pitämään häntä kiinni. Ljamšin taas oli ilmestynyt muiden joukkoon vasta laukauksen jälkeen. Sitten he, tämän kaikkiaan ehkä noin kymmenen minuuttia kestäneen ruumiin ääressä touhuskelemisensa jälkeen, olivat kaikki aivan kuin menettäneet osan tajuntaansa. He ryhmittyivät kaikki sen ympärille, ja levottomuuden ja pelon asemesta he näyttivät tuntevan pelkästään vain ihmetystä. Liputin seisoi ensimmäisenä, aivan ruumiin ääressä, Virginski hänen takanansa kurkisteli hänen olkansa takaa merkillisesti, aivan kuin joku syrjäinen, uteliaasti, kohosipa suorastaan varpailleen nähdäkseen paremmin. Ljamšin taas piiloutui Virginskin taakse ja vain silloin tällöin pelokkaana katsahti tämän takaa ja piiloutui aina samassa uudelleen. Kun kivet oli kiinnitetty ja kun Pjotr Stepanovitš nousi pystyyn, Virginski alkoi yht'äkkiä heikosti väristä, löi kätensä yhteen ja huudahti tuskaisesti ja aivan ääneen:
— Ei, tämä ei ole sitä, ei ole! Ei, tämä ei ole sitä lainkaan!
Hän olisi ehkä vieläkin lisännyt jotakin tähän näin peräti myöhästyneeseen huudahdukseensa, mutta Ljamšin ei antanut hänen lopettaa. Yht'äkkiä tämä kaikin voimin tempasi hänet syliinsä, puristi häntä takaapäin ja kirkaisi epätodellisen oudosti. Sattuu toisinaan niin voimakkaita hämmästyksen hetkiä, että ihminen ei huudahda enää omalla äänellään, vaan jollakin sellaisella, jollaista ei olisi luullut hänellä olevankaan, ja tämä kaikki saattaa silloin tuntua hyvin kauhealta. Ljamšin ei kiljaissut ihmisen, vaan aivan eläimen äänellä. Yhä lujemmin ja lujemmin, kuin suonenvetokohtauksessa hän puristi syliinsä takaapäin Virginskiä, kiljui suu ammollaan lakkaamatta, yhtäjaksoisesti, ulkonevin silmin katsellen toisiin ja tömistellen jalkojansa maahan hyvin nopeasti, aivan kuin olisi lyönyt niillä rumpua. Virginski säikähti niin, että huudahti itsekin kuin mieletön ja niin raivokkaan vihaisesti, että sellaista ei olisi voitu Virginskiltä odottaakaan. Hän alkoi riuhtoa itseänsä irti Ljamšinin syleilystä, kynsi ja mukiloi häntä, minkä jaksoi ja sikäli kuin ulottui häneen taaksepäin. Erkel auttoi lopulta häntä pääsemään irti Ljamšinista. Mutta kun Virginski oli säikähdyksissään hypähtänyt noin kymmenen askelta syrjään, niin Ljamšin, huomattuaan nyt Pjotr Stepanovitšin, kiljaisi uudelleen sekä hyökkäsi nyt tätä kohti. Kompastuessaan ruumiiseen hän kaatui ja tarttui sen yli Pjotr Stepanovitšiin, sieppasi hänet niin lujasti syleilyynsä painaen päätänsä hänen rintaansa, ettei Pjotr Stepanovitš, ei Tolkatšenko eikä Liputinkaan ensi hetkessä mahtanut hänelle mitään. Pjotr Stepanovitš huusi, kiroili, takoi hänen päätänsä nyrkeillään, lopulta jotenkuten päästyään irti sieppasi revolverin ja tähtäsi sillä suoraan kiljahtelevan Ljamšinin avointa suuta kohti. Ljamšinia olivat jo siepanneet lujasti käsistä Tolkatšenko, Erkel ja Liputin, mutta Ljamšin ei lakannut kiljumasta revolverista huolimatta. Lopulta Erkel puristettaan silkkinenäliinansa palloksi tukki sillä taitavasti hänen suunsa, ja silloin huuto lakkasi. Tolkatšenko sitoi sillä aikaa hänen kätensä jäljelle jääneellä nuoranpätkällä.
— Tämä on hyvin omituista, — virkkoi Pjotr Stepanovitš levottoman hämmästyneesti tarkastellen mielipuolta.
Hän oli nähtävästi todella hämmästynyt.
— Luulin hänestä jotakin aivan muuta, — hän lisäsi hämmästyneesti.
Hänet jätettiin toistaiseksi Erkelin huostaan. Täytyi kiiruhtaa korjaamaan kuollutta: oli ollut niin paljon hälinää, jossakin se oli voitu jo kuullakin. Tolkatšenko ja Pjotr Stepanovitš nostivat lyhdyt ja tarttuivat ruumiin pääpuoleen; Liputin ja Virginski kävivät käsiksi jalkoihin, ja niin he lähtivät sitä viemään. Kaksi kiveä lisäsi painoa, niin että kantamus tuntui raskaalta, ja matkaa oli enemmän kuin parisataa askelta. Väkevin kaikista oli Tolkatšenko. Hän ehdotti, että astuttaisiin tahdissa, mutta kukaan ei hänelle vastannut, ja niin he astuivat kuka mitenkin. Pjotr Stepanovitš kulki oikealla puolella ja pää kumarassa kantoi olallaan kuolleen päätä, vasemmalla kädellänsä hän alhaalta käsin kannatti kiveä. Koska Tolkatšenko ei matkan ensimmäisellä puoliskolla ollut arvannut kannattaa kiveä, niin Pjotr Stepanovitš lopulta kiroten karjaisi siitä hänelle. Huudahdus oli äkillinen ja yksinäinen; kaikki jatkoivat ääneti kantamista, ja vasta aivan lammikon äärellä Virginski taivuttautuen kantamuksen painosta, aivan kuin olisi ollut nääntymäisillään sen alle, yht'äkkiä huudahti taas yhtä äänekkäästi ja itkuun valmiina kuin äsken: — Ei, tämä ei ole sitä ei, ei. Tämä ei ole lainkaan sitä!
Paikka, johon ulottui tämä kolmas, jokseenkin iso Skvorešnikin lammikko ja jonne murhattu kannettiin, oli kaikkein yksinäisimmässä puiston kolkassa, jossa ei kukaan koskaan käynyt, ei ainakaan enää näin myöhäisenä vuodenaikana. Tältä puolelta lammikon ranta oli kasvanut aivan umpeen heinää. Lyhty asetettiin syrjään, heilahdutettiin ruumista ja heitettiin se veteen. Kajahti kumea ja kauan kuuluva ääni. Pjotr Stepanovitš kohotti lyhtyä, hänen jälkeensä kurottautuivat toisetkin uteliaina tarkastelemaan, miten kuollut vajosi. Mutta mitään ei näkynyt: kahden kiven painosta ruumis oli vajonnut heti. Laajat väreet, jotka olivat kohonneet vedenpinnalle, alkoivat nopeasti tasaantua. Teko oli suoritettu loppuun.