— Hyvät herrat, — Pjotr Stepanovitš kääntyi kaikkien puoleen yhteisesti, — nyt hajaantukaamme. Epäilemättä teidän pitäisi nyt tuntea sitä vapaaehtoista ylpeyttä, joka seuraa jokaista vapaaehtoisen velvollisuuden suoritusta. Jos taas te olette nyt valitettavasti liian järkyttyneitä tunteaksenne tällaisia tunteita, niin epäilemättä te saatte tuntea sen huomenna, sillä häpeä olisi silloin olla sitä tuntematta. Häpeällinen Ljamšinin mielenliikutus on katsottava hourailuksi, sitäkin enemmän, koska hän todella, kuten kerrotaan, on jo aamusta saakka ollut sairaana. Ja teille taas, Virginski, yksikin ainoa vapaan harkinnan hetki osoittaa, että kun oli kysymyksessä yhteisen asian etu, oli mahdotonta luottaa vain kunniasanaan, ja että oli välttämättömästi tehtävä juuri niin kuin me teimmekin. Seuraukset tulevat osoittamaan, että ilmianto on tapahtunut. Suostun täten unohtamaan kaikki äskeiset huudahdukset. Mitä tulee vaaraan, niin sellaista tuskin on olemassa. Tuskin juolahtaisi kenenkään mieleen epäillä jotakuta teistä, etenkin jos te vain osaatte käyttäytyä oikein, niin että lopultakin kaikki riippuu teistä itsestänne ja siitä täydellisestä varmuudesta, jonka te toivottavasti saatte jo heti huomenna. Sitä vartenhan te muun muassa olette liittyneetkin erikoiseen, samoin ajattelevien vapaaseen järjestöön voidaksenne yhteisen asian nimessä sovittuna hetkenä jakaa toinen toisillenne voimaa ja, jos tarvitaan, vakoilla ja pitää huolta toinen toisistanne. Kukin teistä on tilivelvollinen. Te olette kutsutut uudistamaan lahoa ja paikallaan seisomisesta pahalta haisevaksi käynyttä asiaamme; rohkaisua saadaksenne olisi teidän aina muistettava tätä. Toistaiseksi toimintanne rajoittuu vain siihen, että kaikki saataisiin luhistumaan: sekä valtio että sen siveellisyys. Jäljelle jäämme vain me, joiden on määrä ottaa vastaan valta: viisaat saamme yhtymään meihin, mutta typerillä me juuri ratsastamme. Tätä ei teidän suinkaan tule hävetä. Tämä sukupolvi on kasvatettava uudelleen, jotta se ansaitsisi vapauden. Meillä on vielä edessämme tuhansittain Šatoveja. Me järjestäydymme voidaksemme saada suunnan! Olisi häpeällistä olla sieppaamatta käsiinsä sitä, mikä joutilaana lepää ja pyrkii meille suoraan suuhun. Lähden heti Kirillovin luo, ja aamuun mennessä saamme häneltä asiakirjan, jossa hän kuollessaan ottaa kaikki syykseen hallitukselle osoitetun selvityksen muodossa. Mikään ei saattaisi tuntua tätä yhdistelmää totuudenmukaisemmalta. Ensinnäkin hän oli vihoissa Šatovin kanssa; he elelivät Amerikassa, heillä oli siis aikaa riitaantuakin. Tunnettua on, että Šatov muutti mielipiteensä, vihamielisyys oli siis saattanut syntyä erilaisista vakaumuksista ja ilmiannon pelosta; siis juuri sellainen riita, jossa toinen ei voi antaa toiselle anteeksi. Kaikki tämä tulee juuri tällä tavalla kirjoitetuksi. Lopuksi mainitaan, että hänen luonansa Filippovin talossa Fedjka on pitänyt asuntoaan. Tämä karkoittaa kaiken teihin kohdistuvan epäluulon, sillä tunnustus saa varmasti kaikki nuo pässinpäät aivan hämilleen. Huomenna, hyvät herrat, me emme enää näe toisiamme, lähden aivan lyhyeksi ajaksi piirikuntaan matkoille. Mutta ylihuomenna lähetän teille tiedonantoni. Oikeastaan neuvoisin teitä huomisen päivää istumaan kotonanne. Nyt on meidän lähdettävä kaksitellen ja kaikki eri teitä pitkin. Teitä, Tolkatšenko, pyytäisin ottamaan huostaanne Ljamšinin ja viemään hänet kotiin. Te voisitte vaikuttaa häneen ja, mikä tärkeintä, selvittää hänelle, missä määrin hän vahingoittaa juuri itseänsä pelkuruudellaan. Sukulaistanne Šigaljovia, herra Virginski, en tahtoisi epäillä enempää kuin teitäkään: hän ei ilmianna. Säälittelen vain hänen käyttäytymistänsä; mutta eihän hän vielä kuitenkaan ole ilmoittanut jättävänsä järjestöämme, ja senvuoksi lienee vielä liian aikaista haudata häntä. No, hyvät herrat — kiiruhtakaa. Vaikkapa siellä olisikin vain pelkästään pässinpäitä, niin varovaisuus ei sittenkään liene haitaksi.
Virginski lähti Erkelin seurassa. Jättäessään Ljamšinin Tolkatšenkon huostaan Erkel oli ehtinyt käväistä ilmoittamassa Pjotr Stepanovitšille, että tämä oli nyt tullut täysin tajuihinsa, osoitti katumusta ja pyysi anteeksi eikä sanonut äskeistä enää muistavansakaan. Pjotr Stepanovitš lähti paikalta yksin kiertäen lammikoiden taitse puiston ohi. Tämä tie oli pisin kaikista. Ihmetyksekseen hän huomasi päästyään jo puolen matkan päähän, että Liputin oli saavuttanut hänet.
— Pjotr Stepanovitš, mutta Ljamšinhan varmasti ilmiantaa!
— Ei, hän on tullut tajuihinsa ja tietää hyvin, että, ilmiantaessaan hän itse ensimmäisenä joutuisi Siperiaan. Nyt ei ilmianna kukaan. Ette tekään ilmianna.
— Entä te?
Kyllä minä saan teidät kaikki vaikenemaan, uskaltakaapa vain hievahtaakin siihen suuntaan, ja sen te hyvin tiedätte itsekin. Mutta te ette kavalla. Tämänkö vuoksi te olette tosiaankin juossut jäljessäni kaksi virstaa?
— Pjotr Stepanovitš, Pjotr Stepanovitš, me emme ehkä näe enää koskaan toisiamme!
— Mistä tuokin nyt tuli mieleenne?
— Sanokaahan minulle vain eräs asia.
— Mitä sitten? Tahtoisin muuten mieluimmin, että menisitte matkoihinne.