— Eräs asia, mutta aivan totuudenmukaisesti: olemmeko me ainoa viisikko maailmassa vai onko totta, että sellaisia on useita satoja? Kysyn tätä… korkeammassa mielessä, Pjotr Stepanovitš, ymmärrättehän?
— Huomaan sen vimmastanne. Mutta tiedättekö, että te, Liputin, olette
Ljamšiniakin vaarallisempi?
— Tiedän, tiedän, mutta — vastaus, vastauksenne!
— Te olette typerä! Luulisi nyt ainakin, olevan teille yhdentekevää, onko viisikkoja yksi vai tuhat.
— Siis yksi vain! Tiesinhän sen! — huudahti Liputin, — tiesin kaiken aikaa, että niitä on yksi, aina näihin asti… — Ja odottamatta enää muuta vastausta hän kääntyi ja katosi pimeyteen.
Pjotr Stepanovitš vaipui hetkiseksi ajatuksiinsa.
»Ei, ei kukaan ilmianna», hän sanoi itsekseen päättäväisesti, »mutta viisikon on pysyttävä ryhmänä ja sen on toteltava, taikka muuten minä heidät… Ovatpa todellakin joutavia!»
II.
Hän meni ensin asuntoonsa ja alkoi pakata huolellisesti, vähääkään kiiruhtamatta, matkalaukkuansa. Aamulla kuuden aikoihin lähti ylimääräinen juna. Tämä aikainen, ylimääräinen juna läksi vain kerran viikossapa sen oli määrä lähteä toistaiseksi vain kokeeksi. Vaikka Pjotr Stepanovitš olikin maininnut meikäläisille, että hän poistuisi joksikin aikaa piirikuntaan, niin kuitenkin hänellä, kuten jälkeenpäin osoittautui, oli aivan toisenlaiset aikeet. Saatuaan matkalaukkunsa kuntoon hän suoritti emännälle laskunsa, — hän oli jo ennakolta maininnut tälle matkastansa ja lähti ajurilla Erkelin luo, joka asui lähellä rautatieasemaa. Ja vasta myöhemmin, kellon käydessä yhtä yöllä, hän lähti Kirillovin luo entiseen tapaan Fedjkan salakäytävää myöten.
Pjotr Stepanovitšin mielentila oli kauhea. Puhumattakaan muista sangen pahoista ikävyyksistä (hän ei yhä vieläkään ollut saanut tietoja Stavroginilta) hän oli nähtävästi — sillä en voi vakuuttaa mitään aivan varmasti — saanut päivän kuluessa jostakin (kaikkein todennäköisintä on, että se oli tullut Pietarista) erään salaisen ilmoituksen jostakin sangen pian häntä uhkaavasta vaarasta. Tietenkin näiltä ajoilta kaupungissamme on säilynyt useita legendoja, mutta jos jotakin varmaa tiedettäisiinkin, niin sen tietäisivät vain ne, joiden todella tulee tuntea nämä asiat. Minä puolestani vain luulen, että Pjotr Stepanovitšilla saattoi olla asioita muuallakin, paitsi meidän kaupungissamme, ja että hän todellakin lienee saanut ilmoituksen. Olenpa aivan varma siitäkin, kokonaan siis vastoin Liputinin kyynillistä ja epätoivoista epäilyä, että viisikkoja hänellä saattoi todellakin olla pari, kolme muutakin eikä vain meikäläisten ryhmä, esimerkiksi pääkaupungissamme ja jollei nyt juuri viisikkoja, niin ainakin jonkinlaisia suhteita — ja ehkäpä sangen huvittaviakin. Tuskin oli kulunut kolmea päivää hänen lähdöstänsä, kun pääkaupungista saapui meille määräys että hänet oli viipymättä vangittava, mutta tapahtuiko tämä meidän asiamme vai ehkä joidenkin muiden seikkain vuoksi, — sitä en tiedä. Tämä määräys ehti parhaiksi juuri lisäämään sitä järkyttävää pelon vaikutelmaa, joka oli melkeinpä jo mystillinen ja joka oli äkkiä vallannut esivaltamme sekä näihin saakka itsepäisen kevytmielisen seurapiirimme, kun paljastui salaperäinen ja paljon puhuva ylioppilas Šatovin murha, joka oli saanut kaikkien järjettömyyksien mitan täyttymään, samoinkuin silloin paljastuivat kaikki muutkin seikat, jotka seurasivat tätä niin perin hämäräperäistä tapausta. Mutta määräys myöhästyi, Pjotr Stepanovitš oli silloin jo parhaillaan Pietarissa, otti toisen nimen haistettuaan, mistä oli kysymys, ja saattoi minä hetkenä tahansa livahtaa ulkomaille… Mutta minä olen kertomuksessani kiiruhtanut jo liian paljon edelle.