Hän tuli Kirillovin luo vihamielisenä ja ylimielisen ärtyisänä. Häntä näytti haluttavan siepata Kirillovilta vielä jotakin muuta, paitsi jo ennen sovittua, aivan kuin hän olisi tahtonut kostaa tälle jostakin. Kirillov näytti ilostuvan hänen tulostansa. Saattoi huomata hänen jo kauan ja sairaalloisen kärsimättömänä häntä odotelleen. Hänen kasvonsa olivat tavallista kalpeammat, mustien silmien ilme oli raskas ja liikkumaton.
— Ajattelin, että ette tule, — hän virkkoi raskaasti sohvan nurkasta, josta hän ei kuitenkaan liikahtanutkaan tulijaa vastaan. Pjotr Stepanovitš asettui hänen eteensä seisomaan ja, ennenkuin oli sanonut sanaakaan, alkoi tarkastella hänen kasvojansa.
— Kaikki on siis kunnossa, emmekä me luovu aikeistamme, oivallista! — hän hymähti loukkaavan suojelevasti, — mitäpä siitä, — hän lisäsi laskien ilkeätä leikkiänsä, — jospa myöhästyisinkin, eipä teillä liene valittamista, olenhan lahjoittanut teille kolme tuntia.
— En tahdo teiltä liikoja tuntein lahjaksi, etkä sinä voi lahjoittaa minulle, hölmö!
— Mitä te sanoitte? — Pjotr Stepanovitš näytti vavahtavan, mutta hillitsi kuitenkin samassa itsensä. — Kuinka loukkaantuvainen olette! Vai niin, olemmeko me raivostuneita? — hän sanoi tämän taas loukkaavan ylimielisesti — Tällaisena hetkenä tarvittaisiin mieluummin rauhallisuutta Teidän olisi parasta pitää nyt itseänne Kolumbuksena ja minua vain mitättömänä hiirenä, eihän minulle kannata loukkaantua. Eilen minä jo ehdotin sitä teille.
— En tahdo katsella sinua kuin hiirtä.
— Onko tämä olevinaan kohteliaisuus? Mutta teekin taitaa olla jo kylmää, — kaikki on siis nurinkurisesti. Ei, se, mitä täällä nyt tapahtuu, näytä kovin toivorikkaalta. Mutta mitä näenkään? Mutta mitä on tuo tuolla ikkunalla, lautasella? (Hän lähestyi ikkunaa:) Ohoo. Keitettyä kanaa ja riissiä!… Mutta miksi ei sitä ole vielä edes aloitettu? Me olemme siis olleet sellaisessa mielentilassa, ettei edes kana…
— Söin. Eikä ole teidän asianne. Vaietkaa!
— Oho, tietenkin, ja onhan se yhdentekevää, Mutta minulle se ei ole yhdentekevää: ajatelkaahan. En ole tänään oikeastaan syönyt edes päivällistä, ja sen vuoksi jos te ette, kuten ajattelen, enää tarvitse tuota kanaa… vai mitä?
— Syökää, jos kerran voitte.