— Kiitos kaunis, ja sitten teetä.
Oli tuskin kulunut hetkeäkään, kun hän oli jo asettunut pöydän ääreen toiseen päähän sohvaa ja hyökkäsi ahnaasti ruoan kimppuun; mutta samalla hän kuitenkin joka hetki tarkasteli uhriansa. Vihan ja inhon ilmein Kirillov katseli häntä liikkumatta, aivan kun ei olisi jaksanut irroittaa hänestä katsettansa.
— Mutta, — Pjotr Stepanovitš kääntyi hänen puoleensa jatkaen yhä syömistänsä, — mutta, entä asiamme? Emmehän peräydy, vai mitä? Entä paperi?
— Päätin tänä yönä, että minusta on yhdentekevää, kirjoitan.
Julistuksistako?
— Niin, julistuksistakin. Minä kyllä sanelen teille. Teistähän on yhdentekevää. Voisiko kirjoituksen sisällys tehdä teidät levottomaksi?
— Ei kuulu sinuun.
— Eipä tietenkään. Oikeastaan vain pari riviä: Että te olette Šatovin keralla levitelleet julistuksia, muun muassa käyttäen apurinanne Fedjkaa, joka on piileskellyt teidän asunnossanne. Tämä viimeinen, mitä sanoin Fedjkasta ja asunnosta, on sangen tärkeä seikka, jopa kaikkein tärkein. Näettehän, olen teille täysin avomielinen.
— Šatov? Miksi Šatovista. En missään tapauksessa Šatovista.
— Mitä turhia, eikö teistä ole yhdentekevää? Te ette voi häntä enää vahingoittaa.
— Hänen luoksensa on tullut vaimo. Tämä on herännyt ja lähettänyt kysymään minulta, missä hän on?