— Hän lähetti kysymään teiltä, missä hän on? Hm… Tämä ei ole niin kuin olla pitäisi. Ehkä hän lähettää vielä uudelleen. Kenenkään ei pitäisi saada tietää, että minä olen täällä…
Pjotr Stepanovitš näytti käyvän levottomaksi.
— Hän ei saa tietää, nukkuu taas; hänen luonansa on kätilö, Arina
Virginskaja.
— Sepä hyvä, sepä hyvä ja… luuletteko, että hän ei kuule mitään?
Tiedättekö, eikö olisi parasta sulkea kuistikon ovi.
— Ei mitään, ei kuule. Ja jos Šatov tulee niin piilotan teidät tuohon huoneeseen.
— Šatov ei tule; ja te saatte kirjoittaa, että olette riitaantunut hänen kavaltamisensa ja ilmiantonsa vuoksi… tänä iltana… ja olette syypää hänen kuolemaansa.
— Hän on kuollut! — huudahti Kirillov hypähtäen sohvalta.
— Tänään kello kahdeksalta illalla, tai oikeammin eilen kello kahdeksalta, sillä nyt on kello jo yksi.
— Sinä olet siis tappanut hänet!… Ja minä aavistin sen eilen!
— Olisiko sitä voinut olla aavistamatta? Kas tällä samaisella revolverilla. (Hän otti esille revolverin, näyttääkseen sitä nähtävästi, mutta ei piilottanut sitä enää, vaan piteli oikeassa kädessään ampuma-asennossa.) Olette muutoin hyvin omituinen mies, Kirillov, tiesittehän itsekin, että tuon typerän miehen ei saattanut muuten käydä. Oliko tässä nyt jotakin aavistettavaa? Minähän olen märehtinyt teille, tämän kaiken jo moneen kertaan valmiiksi ja suoraan suuhun. Šatov valmisteli ilmiantoa: minä vaaniskelin häntä; sitä ei voinut jättää sikseen. Ja olihan teillekin annettu tehtäväksi vaaniskella häntä; tehän itse ilmoititte minulle noin kolme viikkoa sitten…