— Vaiti! Siksi sinä hänelle tämän, koska hän sylkäisi Genevessä vasten kasvojasi!
— Sen vuoksi, ja lisäksi oli vielä muutakin syytä. Paljon muuta, mutta siihen ei sekoittunut vähintäkään vihaa. Miksi te hypitte tuo tavalla? Miksi tarvittaisiin noita eleitä? Oho Vai sillä tavalla me…
Hän syöksähti pystyyn ja kohotti revolverinsa. Asia oli nimittäin niin, että Kirillov oli äkkiä siepannut ikkunalta oman revolverinsa, jonka hän aamulla jo oli varannut siihen ladattuaan ensin sen. Pjotr Stepanovitš asettui ampuma-asentoon ja tähtäsi aseellaan Kirillovia. Tämä naurahti ilkeästi.
Tunnusta, roisto, että otit revolverin siksi, että luulit minun ampuvan sinut… mutta minä en ammu sinua, vaikkakin… vaikkakin…
Ja Kirillov tähtäsi revolverillaan Pjotr Stepanovitšiin, aivan kuin ei olisi jaksanut kieltäytyä nautinnosta saada ampua hänet. Pjotr Stepanovitš, yhä ampuma-asennossa, odotteli viime hetkeen saakka laukaisematta asettaan, jättäen näin otsansa joka hetki kuulalle alttiiksi: »maniaakilta» hän saattoi odottaa mitä tahansa. Mutta »maniaakki» laski lopultakin kätensä alas aivan hengästyneenä ja vapisten, jaksamatta enää edes puhua.
— Olette saanut leikitellä, ja se riittäköön, — Pjotr Stepanovitš laski myös aseensa. — Tiesinhän, että leikittelette; mutta tiedättekö, te panitte henkenne alttiiksi, olisin kyllä saattanut laukaistakin.
Ja jokseenkin rauhallisena hän istuutui sohvaan ja kaatoi itselleen teetä, tosin vielä hieman vapisevin käsin. Kirillov asetti revolverin pöydälle ja alkoi kävellä edestakaisin.
— Minä en kirjoita, että murhasin Šatovin, enkä… enkä kirjoita nyt mitään, paperia ei tule.
— Eikö tule?
— Ei tule.