Kirillov vaikeni äkkiä ja alkoi taas kävellä edestakaisin.
— Minä en peräydy; nyt juuri tahdon tappaa itseni: kaikki ovat roistoja!
— Kas siinä on järkeä; tietenkin kaikki ovat roistoja, ja koska kunnon ihmisen on iljettävää elää maailmassa, niin…
— Hölmö, olen samanlainen roisto kuin sinäkin, kuten kaikki, enkä kunnollinen. Kunnollista ei ole missään.
— Lopultakin arvasitte oikein. Ettekö tosiaankaan ole vielä koskaan tähän asti ymmärtänyt, Kirillov, ja teidän järjellänne, että kaikki ovat samanlaisia ja että ei ole parempia eikä huonompia, vaan että on ainoastaan viisaampia ja typerämpiä ja että jos kerran kaikki ovat roistoja (mikä muuten on lorua), niin silloinhan ei myöskään saata olla olemassa ei-roistoja?
— Niin, ethän sinä vain tee pilkkaa? – Kirillov katsahti häneen hieman ihmeissään. — Sinä niin kiihkeästi ja yksinkertaisesti… Voiko sellaisellakin kuin sinulla olla vakaumuksia?
— Kirillov, en ole koskaan ymmärtänyt, minkä vuoksi te tahdotte tappaa itsenne, tiedän vain, että se tapahtuu vakaumuksesta… lujasta vakaumuksesta. Mutta jos te suinkin tunnette tarvetta niin sanoakseni purkaa sydämenne, niin olen käytettävänänne… On vain otettava huomioon aika…
— Mitä kello on?
— Ohoo, täsmälleen kaksi, — Pjotr Stepanovitš katsahti kelloonsa ja sytytti savukkeen. »Nähtävästi kaikki vielä onnistuu», hän ajatteli itseksensä.
— Minulla ei ole mitään sinulle sanomista, — murahti Kirillov.