— Muistaakseni siinä oli jotakin Jumalasta… Tehän selititte minulle kerran, kai parikin kertaa. Jos ammutte itsenne, niin teistä tulee jumala, eikö se ollut niin?
— Niin, minusta tulee jumala.
Pjotr Stepanovitš ei edes hymähtänyt, hän odotteli. Kirillov katsahti häneen viekkaasti.
— Te olette poliittinen petturi ja vehkeilijä, te tahdotte johdattaa minut filosofian ja hurmion tielle sekä saada aikaan alistumista karkoittaaksenne vihan ja sitten, kun olen alistunut, pyytää minulta paperia siitä, että olen tappanut Šatovin.
Pjotr Stepanovitš vastasi melkeinpä luonnollisen hyväntahtoisesti:
— Mitäpä siitä, jos olisinkin roisto, eikö se ole teistä näinä viime hetkinä aivan yhdentekevää, Kirillov? No niin, miksi me oikeastaan riitelemme, sanokaa, olkaa hyvä: te olette sellainen ihminen, ja minä olen tällainen, merkitseekö se mitään? Ja molemmat olemme sen lisäksi…
— Roistoja.
— Niin, ehkäpä olemme roistojakin. Tehän tiedätte, että nuo ovat vain sanoja.
— Koko elämäni ajan olen tahtonut, että eivät olisi pelkkiä sanoja. Olen elänytkin vain sen vuoksi, koska en ole sitä tahtonut. Yhä nytkin vain joka päivä tahdon, että eivät olisi vain sanoja.
— Mitäpä siitä, jokainen etsii aina parempaa. Kalakin… se on, jokainen etsii omalla tavallaan mukavuuttaan; ja siinä kaikki. Se on jo liiankin kauan ollut kaikkien tiedossa.