— Siitä on kulunut nyt kaksikymmentä vuotta. Yliopistoja on avattu lukemattomia. Rintamaharjoitukset ovat muuttuneet legendaksi. Armeijasta puuttuu tuhansia upseereja. Rautatiet ovat nielleet kaikki pääomat ja peittävät hämähäkinverkkona Venäjän, niin että ehkäpä viidentoista vuoden perästä tosiaankin voi jo niitä myöten jonnekin päästä. Sillat palavat vain ani harvoin ja kaupungit taas säännöllisesti, sovitussa järjestyksessä, vuorotellen tulipalokausina. Oikeudessa annetaan Salomonin tuomioita, ja tuomarit ottavat lahjuksia vain sen vuoksi, että se olemassaolotaistelussa on välttämätöntä, vain nälkäkuoleman uhatessa. Maaorjat elävät vapaudessa ja antavat nyt selkään toinen toistansa entisten tilanomistajien asemesta. Juodaan kokonaiset meret ja valtameret viinaa tulo- ja menoarvion parantamiseksi, ja Novgorodiin on juhlallisesti pystytetty vastapäätä vanhaa ja hyödytöntä Sofian kirkkoa iso pronssinen pallo epäjärjestyksen ja sekasorron tuhatvuotismuiston kunniaksi. Eurooppa rypistelee kulmiansa ja alkaa jo taas olla levoton… Viidentoista vuoden aikana pelkkiä reformeja. Mutta sittenkään Venäjä ei ole vielä koskaan, ei edes sekasortokautensa kaikkein muodottomimpina ajankohtina siinä määrin…
Viimeisiä sanoja ei väkijoukon remun takia voinut edes tarkoin kuulla. Saattoi vain huomata, miten hän kohotti kätensä ja miten hän voitonvarmana iski sen taas alas. Ihastuksella ei ollut rajoja: huudettiin ääneen, taputettiin käsiä ja muutamat naisistamme huusivat: »Riittää jo! Parempaa ette enää voi keksiä!» Oltiin kuin juopuneita. Puhuja silmäsi läsnäolijoita ja näytti aivan sulavan riemuun. Näin ohimennen, että Lembke osoitteli jollekulle jotakin äärimmäisen levottomana. Julija Mihailovna aivan kalpeana puhui hätäisesti jotakin hänen luoksensa ehtineelle ruhtinaalle… Mutta tänä samana hetkenä riistäytyi kulissien takaa puhujalavalle kokonainen joukko, noin kuusi miestä joko enemmän tai vähemmän julkisia henkilöitä, jotka sieppasivat puhujan vieden hänet mennessään kulissien taakse. En ymmärrä, miten se tapahtui, mutta siitä huolimatta hän ryöstäytyi irti heidän käsistään, syöksyi takaisin puhujalavan reunalle ja ehti uudelleen huudahtaa kaikin voimin heristellen nyrkkiään:
— Mutta koskaan Venäjä ei vielä ole joutunut niin pitkälle…
Mutta häntä laahattiin jo taas pois. Näin, miten ainakin noin viisitoista henkilöä hyökkäsi kulissien taakse häntä vapauttamaan, mutta ei puhujalavan kautta, vaan syrjästä, kaataen kumoon pienen väliseinän, niin että se romahti maahan… Näin vielä sen jälkeen, vaikka en ollutkaan uskoa silmiäni, että puhujalavalle oli jostakin hypähtänyt naisylioppilas (Virginskin sukulainen), yhä sama paperikäärö kainalossaan, yhä sama puku yllä, yhtä punaisena ja kylläisenä parin, kolmen naishenkilön ja parin, kolmen miehen ympäröimänä sekä verivihollisensa, lukiolaisen, saattamana. Ennätinpä vielä kuulla seuraavan lauseenkin:
»Hyvät naiset ja herrat, olen saapunut julistaakseni onnettomien ylioppilaiden kärsimyksistä ja herättääkseni heidät kaikki yhtenä miehenä vastarintaan.»
Mutta minä pakenin. Marsalkkanauhani piilotin taskuun, ja takaportista, jonka tunsin, pääsin vihdoin kadulle. Ennen kaikkea riensin tietenkin Stepan Trofimovitšin luokse.
TOINEN LUKU.
Juhlan loppu.
I.
Hän ei ottanut minua vastaan. Hän istui lukkojen takana ja kirjoitti.
Minun toistuvaan naputukseeni ja kutsuuni hän vastasi oven takaa: