Minun on mahdotonta kuvailla sitä, mitä tämän jälkeen tapahtui. Ensinnäkin kajahti kuuluva kättentaputus. Eivät suinkaan kaikki taputtaneet käsiään, ainoastaan noin viidesosa yleisöstä, mutta se taputtikin sitten kaikin voimin. Koko muu yleisö alkoi tunkeutua uloskäytävää kohti, mutta kun käsiä paukuttava yleisö ahdisteli puhujalavaa, niin tapahtui yleinen hämmennys. Naiset kiljahtelivat, muutamat nuoret neidot alkoivat itkeä ja pyytelivät päästä kotiin. Lembke seisoi yhä paikallaan ja katseli oudon nopein päänliikkein ympärilleen. Julija Mihailovna oli aivan suunniltaan — ensi kertaa koko meillä eletyn uransa aikana. Mitä taas tulee Stepan Trofimovitšiin, niin ensi hetkenä näytti siltä, että seminaarilaisen sanat olivat lyöneet hänet kokonaan maahan, mutta samassa hän kuitenkin jo kohotti molemmat kätensä ojentaen ne yleisön puoleen ja huusi itkien:
— Pudistan tomun jaloistani ja kiroan… kaikki on lopussa… lopussa.
Ja näin sanoen hän kääntyi sekä lähti juoksemaan kulissien taakse huitoen ja uhaten käsillään.
— Hän on loukannut meitä!… Verhovenski! — kiljuivat innokkaimmat. Oltiin aikeissa lähteä häntä takaa-ajamaan. Yleisöä oli mahdotonta saada vaikenemaan, ainakaan tänä hetkenä, ja samassa tapahtui jo lopullinen katastrofi, kuten olisi heitetty pommi kaiken ylle, pommi, joka räjähti; kolmas luennoitsija nimittäin, tuo maniaakki, joka kulissien takana oli huitonut nyrkillään, juoksi samassa puhujalavalle.
Hän käyttäytyi aivan kuten mielipuoli. Leveän juhlallisen hymyn levitessä hänen kasvoilleen, määrättömän varmana hän katseli levotonta salia ja näytti olevan suorastaan iloinen tästä epäjärjestyksestä. Häntä ei vähääkään epäilyttänyt se, että hänen oli luennoitava tässä hälinässä, vaan päinvastoin se juuri näytti häntä ilahduttavan, tämä oli niin ilmeistä, että se veti kaikkien huomion puoleensa.
Mitä tämä on olevinaan? — kuultiin kyseltävän; — kuka tämä on olevinaan? Hiljaa! Mitä hänellä on sanomista?
— Hyvät naiset ja herrat! — huudahti maniaakki kaikin voimin seisoen yhä puhujalavan reunalla ja puhuen yhtä kimakan naisellisella äänellä kuin Karmazinovkin, vaikka ei tosin yhtä aatelismaisen hienostelevasti kuin tämä: — Hyvät naiset ja herrat! Kaksikymmentä vuotta sitten, sen sodan aattona, jolloin Venäjä taisteli puolta Eurooppaa vastaan, Venäjä oli kaikkien valtio- ja salaneuvosten silmissä ihanne! Kirjallisuus oli sensuurin palveluksessa! Yliopistoissa harjoitettiin rintamapalvelukseen! Sotajoukko muodosti — baletin, kansa maksoi veroja sekä oli vaiti maaorjuuden ruoskan uhatessa. Isänmaallisuutta oli se, että osattiin ottaa lahjuksia, verotettiin niin hyvin eläviä kuin kuolleitakin. Ne, jotka eivät lahjuksia ottaneet, julistettiin kapinallisiksi, koska he näet rikkoivat harmonian. Kokonaisia koivumetsiä hävitettiin järjestyksen nimessä. Eurooppa vapisi… Mutta Venäjä ei ole koskaan, ei koko järjettömän tuhatvuotisen elämänsä aikana vielä koskaan vaipunut niin häpeällisen alas…
Hän kohotti nyrkkinsä heiluttaen sitä innostuneena ja uhkaavana päänsä yllä ja yht'äkkiä iski sen raivoissaan alas, aivan kuin olisi iskenyt vastustajansa maahan. Raju kirkuna alkoi kajahdella joka puolelta. Korvia särkevä kättentaputus räjähti myös samassa. Nyt taputti käsiään jo melkein puoli salia. Innostuttiin mitä viattomimmin: vedettiinhän Venäjä lokaan kaiken kansan nähden julkisesti, oliko mahdollista kenenkään pidättyä ulvomasta ilosta?
— Kas, tämä on asiaa! Tämä on asiaa! Hurraa! Tämä ei ole enää estetiikkaa!
Maniaakki jatkoi yhä ihastuksissaan: