— Tämä on syytös! — muutamat murisivat.
— Nämä ovat loukkaavia kysymyksiä!
– Agent-provecateur!
— Mutta minä julistan täten,— vingahti Stepan Trofimovitš äärimmäisen kiihoittuneena, — julistan täten, että Shakespeare ja Rafael on asetettava korkeammalle kuin talonpoikien vapauttaminen, kuin kansallisuus, kuin sosialismi kuin nykyinen sukupolvi, kuin kemia, melkeinpä korkeammalle kuin ihmiskunta, sillä he ovat jo sen hedelmä, koko ihmiskunnan todellinen hedelmä, ehkäpä he ovat kaiken lisäksi suorastaan sen korkein saavutus! He ovat jo täydellisen kauneuden muoto, kauneuden, jota ilman en ehkä suostu ollenkaan elämään… Voi, hyvä Jumala, — hän löi kätensä yhteen, — kymmenen vuotta sitten huusin minä aivan samalla tavalla puhujalavalta Pietarissa, aivan samoin sanoin, ja, kuten nytkin, minua ei silloinkaan ymmärretty, vaan minulle naurettiin ja vihellettiin, kuten nytkin. Te pienet ihmiset, mitä teiltä oikein puuttuu, kun ette ymmärrä tätä? Ettekö te sitten tiedä, että ihmiskunta voi varsin hyvin tulla toimeen ilman englantilaisia, ilman Saksaa, — ilman venäläisiähän se tietenkin tulee varsin hyvin toimeen, — ilman tiedettä, ilman leipää, mutta ilman kauneutta on aivan mahdoton tulla toimeen, sillä mitä tekisi maailma ilman sitä! Siinä on kaiken ratkaisu, sen ympärillä pyörii koko historia! Itse tiedekään ei pysy pystyssä ainoatakaan minuuttia ilman kauneutta, — ettekö te sitä tiedä, te naurajat, — vaan sekin muuttuisi halpamaisuudeksi, ilman sitä ette kykenisi keksimään rautanaulaakaan!… Tästä käsityksestäni en luovu! — hän aivan tarpeettomasti huudahti tämän puheensa päätökseksi ja iski kaikin voimin nyrkkinsä pöytään.
Mutta sillä aikaa, kuin hän huuteli noin vingahdellen ilman minkäänlaista ajatuksen yhteyttä, järjestys salissa rikkoutui. Monet nousivat paikoiltaan, toiset syöksyivät eteenpäin lähemmäksi puhujalavaa. Tämä kaikki tapahtui muuten paljon nopeammin, kuin mitä tässä kuvaan, eikä sen vuoksi ehditty ryhtyä tarpeellisiin varokeinoihinkaan. Ehkäpä sitä ei tahdottukaan.
— Hyvähän teidän on puhua, te notkuvien ruokapöytien äärillä hemmoitellut! — kiljahti äskenmainittu seminaarilainen aivan puhujalavan juurella, näytellen vahingoniloisena hampaitaan Stepan Trofimovitšille. Tämä huomasi hänet ja syöksähti aivan lavan reunalle.
— Enkö minä, enkö minä juuri äsken julistanut, että nuoren polven innostus on yhtä puhdasta ja valoisaa kuin ennenkin, ja että jos se joutuu perikatoon, niin tapahtuu tämä vain siksi, että se on erehtynyt kauniin muodoista! Eikö se vielä riitä! Ja jos tähän lisätään vielä, että näin on julistanut murtunut ja loukattu isä, niin eikö todellakaan, — voi teitä, te lyhytjärkiset ihmiset, — niin eikö todellakaan ole mahdollista aivan puolueettomasti ja rauhallisesti suhtautua tähän… Te kiittämättömät… epäoikeudenmukaiset… miksi, miksi te ette halua sopia!…
Ja hän alkoi ääneensä itkeä. Hän pyyhkieli paljain sormin vuotavia kyyneliään, hartiat ja rinta nytkähtelivät itkusta… Hän ei tietänyt maailmasta enää mitään.
Yleisön valtasi todellinen säikähdys, melkein kaikki nousivat paikoiltaan. Nopeasti syöksähti pystyyn myös Julija Mihailovna siepaten käsipuolesta miestänsä ja auttaen tätä kohoamaan nojatuolista… Skandaali uhkasi käydä aivan pelottavaksi.
— Stepan Trofimovitš! — kiljui seminaarilainen iloisesti. — Täällä kaupungissa ja sen ympäristöllä vaeltelee nykyisin Fedjka-pakkotyövanki, joka on karannut rangaistussiirtolasta. Hän ryöstää ja on äskettäin tehnyt taas murhan. Sallinette minun kysyä: Jollette te olisi viisitoista vuotta sitten lähettänyt häntä sotapalvelukseen erään pelivelkanne suoritukseksi, s.o., jollette yksinkertaisesti olisi pelannut häntä korttipelissä, niin sanokaahan, olisikohan hän silloin joutunut pakkotyöhön? Olisikohan hän murhannut ihmisiä kuten nyt taistellessaan olemassaolonsa puolesta? Mitä sanotte tähän, herra esteetikko?