— Hyvät läsnäolijat! Olen päässyt salaisuuden perille. Niiden vaikuttavuuden salaisuus on — niiden typeryydessä! (Hänen silmänsä välähtivät.) — Niin, hyvät naiset ja herrat, jospa tuo typeryys olisi vielä harkittua, vain teennäinen vaikutuskeino, — niin sehän olisikin silloin jo suorastaan nerokas keksintö! Mutta on oltava heitä kohtaan oikeudenmukainen, — he eivät teeskentele. Tämä on vain mitä alastominta, mitä hurskainta, mitä lyhytnäköisintä typeryyttä,— c'est la bêtise dans son éssence la plus pure, quelque chose comme un simple chimique [se on typeryyttä puhtaimmassa muodossa, sanoisinko — suorastaan kemiallisesti valmistettua typeryyttä]. Jos kaikki olisi sanottu pisarankin verran älykkäämmin, niin jokainen näkisi heti koko tämän lyhytjärkisen typeryyden mitättömyyden. Mutta nyt kaikki ovat vain hämmästyneinä pysähtyneet odottelemaan, kukaan näet ei usko, että se on niin äärimmäisen typerää. »Ei voi olla mahdollista, että tässä ei olisi jotain muutakin», jokainen sanoo ja hakee jotakin salaista tarkoitusta ja tahtoo välttämättä lukea jotakin rivien välistä. Voi, ei koskaan vielä typeryys ole tullut niin juhlallisesti palkituksi, siitäkään huolimatta, että se niin usein olisi sen ansainnut… Sillä, en parenthèse, typeryyshän on, aivan kuten äärimmäinen nerouskin, hyödyllinen ihmiskunnalle…
— Nelikymmenluvun sukkeluuksia! — kajahti jonkun tosin sangen vaatimaton huudahdus, mutta sen jälkeen heti oli kuin aivan kaikki olisi ryöstäytynyt irralleen, alettiin huutaa ja hälistä kaikin voimin.
— Hyvät naiset ja herrat, hurraa! Esitän kohotettavaksi maljan typeryydelle! — kirkaisi Stepan Trofimovitš jo aivan suunniltaan vedoten yleisöön.
Juoksin hänen luoksensa aikoen muka täyttää hänen lasinsa vedellä.
— Stefan Trofimovitš vaietkaa, Julija Mihailovna pyytää sitä mitä hartaimmin.
— Ei, teidän juuri on jätettävä minut rauhaan, te joutilas nuori mies! — hän huudahti kiivaasti kovalla äänellä minulle vastaukseksi. Lähdin pois.
— Messieurs! — hän jatkoi, miksi tämä levottomuus, miksi nuo suuttumuksenpurkaukset, joita kuulen? Olen tullut tänne öljypuunoksa kädessäni. Tulin sanoakseni viimeisen sanani, sillä tässä asiassa minulla on oikeus sanoa viimeinen sana, — ja sitten tehkäämme sovinto.
— Alas! — toiset huusivat.
— Hiljaa! Antakaa hänen puhua, antakaa hänen puhua loppuun, — ulvoivat taas toiset. Erikoisen levoton oli nuoren nuori opettaja, joka kerran rohkaistuaan mielensä ja päästyään puheen alkuun ei näyttänyt enää kykenevän vaikenemaan.
— Messieurs, viimeinen sana tästä asiasta on — yleinen anteeksianto. Olen jo elämäni elänyt vanhus ja ilmoitan täten juhlallisesti, että elämänhenki puhaltelee yhä entiseen tapaansa, eikä sen elähdyttävä voima ole vielä nuoressakaan sukupolvessamme ehtynyt. Nykyaikaisen nuorison innostus on yhtä puhdasta ja valoisaa, aivan samoin kuin ennen meidänkin aikanamme. On vain tapahtunut seuraavaa; päämäärät ovat vaihtuneet, entisen kauneusihanteen tilalle on tullut toinen! Kaikki epäröiminen koskee vain sitä, mikä on kauniimpi, Shakespeareko vai saappaat, Rafaelko vai paloöljy?