Minä peräydyin. Yhtä varma kuin olin siitä, että kaksi kertaa kaksi on neljä, yhtä varma olin siitäkin, että kaikki loppuisi katastrofimaisesti. Seisoessani näin aivan masentuneena ohitseni vilahti taas äskeisen vieraan professorin hahmo, professorin, jonka oli esiinnyttävä Stepan Trofimovitšin jälkeen ja joka äsken oli kävellessään kohotellut kättänsä iskeäksensä sen nyrkkiin puristettuna toisena hetkenä taas täyttä voimaa alas. Näin hän käyskenteli yhä vieläkin edestakaisin ajatuksiinsa vaipuneena ja mutisi jotakin nenäänsä ilkeän voitonvarmasti hymyillen. Kuinka lie ollutkaan (piti minunkin nyt niin tehdä), lähestyin häntä ilman sen vakavampaa tarkoitusta.
– Tiedättekö, — sanoin hänelle, — useista esimerkeistä voi päättää, että jos luennoitsija yrittää pitää yleisön mielenkiintoa yllä kahtakymmentä minuuttia kauemmin, niin yleisö lakkaa kuuntelemasta. Puolta tuntia kauemmin ei kykenisi mikään kuuluisuuskaan…
Hän pysähtyi äkkiä ja alkoi suorastaan täristä kuullessaan tämän loukkauksen. Määrättömän ylpeä ylenkatse kuvastui hänen kasvoistaan.
— Älkää olko levoton, — hän murahti inhon ilmein ja poistui. Tänä samana hetkenä kajahti salista Stepan Trofimovitšin ääni.
»Kylläpä olettekin kaikki hyviä!» ajattelin itsekseni ja riensin saliin.
Stepan Trofimovitš oli sijoittunut nojatuoliin jo epäjärjestyksen jatkuessa. Ensimmäisiltä riveiltä suuntautuivat häneen huonotuuliset katseet. (Viime aikoina ei klubissakaan enää pidetty hänestä eikä häntä kunnioitettukaan enää kuten ennen.) Mutta oli sentään hyvä, että hänelle ei osoitettu mieltä. Jo eilisestä alkaen minua oli vainonnut omituinen ajatus: minusta tuntui, että hänelle vihellettäisiin heti, kun hän vain näyttäytyisi, mutta aluksi häntä ei edes huomattu vallinneen epäjärjestyksen vuoksi. Ja olisiko tuolla miehellä luullut olevan enää mitään toivomisen varaa sen jälkeen, mitä Karmazinoville jo oli tapahtunut? Hän oli kalpea: kymmeneen vuoteen hän ei ollut esiintynyt julkisesti. Levottomuudesta ja kaikista muistakin merkeistä päättäen, merkeistä, jotka varsin hyvin tunsin, tein sen johtopäätöksen, että hän itsekin piti puhujalavalle ilmaantumistaan hyvin kohtalokkaana tapauksena, jonka oli määrä ratkaista hänen kohtalonsa tai jotakin sentapaista ainakin. Ja sitähän minä juuri pelkäsinkin. Miltä tuntuikaan minusta, kun hän avasi suunsa ja kun kuulin hänen ensimmäisen lauseensa!!
— Hyvät naiset ja herrat! — hän virkkoi äkkiä, aivan kuin olisi tehnyt jonkin päätöksen, mutta kuitenkin katkeilevin äänin. — Hyvät herrat! Vielä tänä aamuna näin edessäni yhden niitä paperinpalasia, joita meillä on laittomasti levitetty, ja kysyin itseltäni ainakin jo sadannen kerran: »Missä piilee sen tarkoitus?»
Koko sali hiljeni samassa, ja kaikkien katseet kääntyivät häneen, jopa muutamat aivan säikähtyneinäkin. Kylläpä älysikin saada mielenkiinnon viriämään heti ensisanallaan. Kulissien takaakin näytti joku pistävän päänsä esille; Liputin ja Ljamšin kuulostelivat ahnaan uteliaina. Julija Mihailovna viittasi taas minut kädellään luokseen:
— Koettakaa saada hänet vaikenemaan ehdolla millä hyvänsä! — hän kuiskasi hätäisesti. En voinut muuta kuin kohahduttaa olkapäitäni; saattoiko mitenkään pysähdyttää miestä, joka oli päättänyt »ratkaista kohtalonsa»? Voi, nyt ymmärsin Stepan Trofimovitšin.
— He-hei, on kysymys julistuksista, — yleisö alkoi kuiskailla; koko sali sai hereille.