— Se on totta, kokista on paljon enemmän hyötyä, — huudahti se samainen seminaarilainen, joka oli ollut myös Virginskeillä »istunnossa». Järjestys häiriintyi taas hieman. Monelta tuoliriviltä tulvi väkeä lähemmäksi näkemään laakeriseppelseremoniaa.
— Minäpä olisin tänä hetkenäkin valmis antamaan mieluummin kokista nämä kolmisen ruplaa, — yhtyi siihen äänekkäästi toinen huutaja, jo hieman liiankin äänekkäästi ja samalla itsepintaisesti.
— Niin minäkin.
— Ja minä myös.
— Mutta eikö täällä tosiaankaan ole ravintolaa?
— Hyvä herrasväki, tämä on tosiaankin jo petosta…
Täytyy muuten myöntää, että kaikki nämä vauhkoutuneet herramme pelkäsivät vielä aika tavalla meidän ylempiä virkamiehiämme ja ennen kaikkea komisarjusta, joka myös oli saapuvilla. Kymmenessä minuutissa saatiin kuitenkin kaikki rauhoittumaan ja asettumaan entisille paikoilleen, mutta entistä järjestystä oli kuitenkin mahdoton saada enää syntymään. Ja kas, juuri tähän kaaokseen piti Stepan Trofimovitš-parkamme joutua…
IV.
Riensin kuitenkin vielä kerran kulissien taakse ja yritin, minkä voin, varoittaa häntä. Sanoin, että mielestäni kaikki oli mennyt nyt myttyyn, että viisainta oli lähteä aivan heti kotiin — syyttää vaikka äkillistä koleriinia — ja että olin itse myös valmis jättämään marsalkkanauhani ja lähtemään hänen mukaansa. Tällöin hän jo läheni puhujalavaa, pysähtyi äkkiä, mittasi minua katseellaan kopeasti aina päästä kantapäihin ja lausui juhlallisesti:
— Miksikä teillä, hyvä herra, olisi aihetta odottaa minulta noin alhaista tekoa?