Karmazinov kumarsi puoleen ja toiseen juhlallisesti sekä aivan punaisena, kuten kiehautettu, ja poistui kulissien taakse.
— Ei kukaan ole aikonutkaan langeta polvilleen, sehän olisi aivan järjetöntä mielikuvitusta.
— Onpa siinä itserakkautta!
— Sehän on vain huumoria, — yritti joku järkevämpi pistää väliin.
— Kiitämme nöyrimmästi sellaisesta huumorista.
— Mutta tämähän on jo suorastaan röyhkeyttä, hyvä herrasväki.
– Hyvä, että nyt ainakin jo osasi lopettaa.
— Kylläpä olikin ikävätä kuunnella!
Mutta kaikki nämä takariveiltä kajahtelevat hävyttömät huudahtelut (niitä ei kajahdellut suinkaan yksinomaan takariveiltä) tukahdutti toiselta taholta kajahtava kättentaputus. Karmazinovia vaadittiin esiin. Muutamat naishenkilöt, Julija Mihailovna sekä aatelismarsalkan puoliso etunenässä, parveilivat aivan puhujalavan äärellä. Julija Mihailovnan käsiin oli ilmestynyt suurenmoinen laakeriseppele valkealla atlassityynyllä, elävien ruusukiehkurain sisällä.
— Laakereitako? — ihmetteli Karmazinov pilkallisen ilkeästi hymähtäen; — tietenkin se minua liikuttaa, ja minun on vilpittömin tuntein ottaminen vastaan tämä ennakolta varattu seppele, joka ei ole ehtinyt vielä edes lakastua, mutta vakuutan teille, mesdames, — olen siinä määrin muuttunut aivan yht'äkkiä realistiksi, — että katson meidän aikakaudellamme laakerien olevan paremmin paikallaan taitavan kokin kuin minun käsissäni.