— Lehmäänkö, niinkö te sanoitte, — Karmazinov tarttui löysään sanaan. Hänen äänensä kävi yhä kimakammaksi. — Mitä tulee variksiin ja lehmiin, niin sallinette minun niistä, hyvä herrasväki, vaieta. Kunnioitan niin paljon kaikenlaatuista yleisöä, etten antaudu sellaisiin vertailuihin, vaikkapa ne olisivat viattomiakin; mutta luulin sentään…
— Parasta olisi, arvoisa herra, että ette enää tuohon tapaan… — taas joku huudahti takimmaisilta riveiltä.
— Luulin vain, että jättäessäni kynäni ainiaksi ja hyvästellessäni yleisöä minua kuultaisiin…
— Emme me, emme me, emme me halua kuunnella teitä, emme halua, — nyt jo muutamat ensirivinkin istujat rohkenivat huudahtaa.
— Jatkakaa, jatkakaa! — kehoittivat kuitenkin muutamat ihastuneet naisäänet, ja lopultakin ryöstäytyi kuuluville kättentaputus, vaikka tosin sangen heikko ja vähän aikaa kestävä. Karmazinov hymähti väkinäisesti ja nousi paikaltaan.
— Uskokaa pois, Karmazinov, että kaikkien meidän mielestä on suorastaan suuri kunnianosoitus… — itse aatelismarsalkanrouvakaan ei malttanut enää olla huomauttamatta.
— Herra Karmazinov, — kajahti samassa tuore, nuorekas ääni aivan salin syvyydestä. Tämä ääni oli äsken vasta kaupunkiimme saapuneen erään piirikuntamme koulun hyvin nuoren opettajan, joka oli erinomaisen kelpo, hiljainen ja jalo nuori mies. Hän aivan kohottautui paikaltaan. — Herra Karmazinov, jos minun osakseni olisi tullut onni rakastua kuten tuo teidän kuvaamanne henkilö, niin en tosiaankaan olisi tahtonut puhua rakkaudestani esitelmässä, joka on aiottu esitettäväksi julkisesti yleisölle…
Hän aivan punastui.
— Hyvä herrasväki, — huudahti Karmazinov, — olen lopettanut. Jääköön loppu sikseen, minä poistun. Mutta sallikaa minun sentään lukea teille vielä kuusi loppusäettä:
— »Niin, lukija ystäväni, hyvästi!» hän alkoi lukea käsikirjoituksesta istuutumatta enää nojatuoliin. — »Hyvästi lukijani. Enpä edes pidä väliä siitä, eroammeko ystävinä, miksi häiritsisin sinua? Moiti, voi, moiti minua, niin paljon kuin haluat, jos se kerran tuottaa sinulle tyydytystä. Mutta parempi olisi, jos me unohtaisimme toinen toisemme ikuisiksi ajoiksi. Ja vaikkapa kaikki te, lukijani, olisitte niin ystävällisiä, että polvillenne laskeutuen ja itkien alkaisitte pyytää minua: 'Kirjoita, voi, kirjoita meille, Karmazinov — isänmaallesi, tuleville polville, laakeriseppeleiden nimessä', niin silloinkin vastaisin teille, kiitettyäni tietysti ensin teitä kaikesta ystävyydestänne: 'Ei tule siitä mitään, olemme jo aivan tarpeeksi kiusanneet toinen toisiamme, rakkaat maanmieheni, merci! On jo aika lähteä meidän eri suuntiin! Merci, merci, merci'.»