— No, rauhoituhan, rauhoituhan, no niin, kyyhkykulta, niin, vaaripaha! Ah, hyvä Jumala, rau-hoi-tuhan nyt sentään! — hän huudahti. — Voi, sinä kiduttaja, kiduttaja, minun ikuinen kiusanhenkeni!
Rakkaani, — sai Stepan Trofimovitš lopulta soperretuksi Sofja Matvejevnalle, — menkäähän, rakkaani, hetkeksi tuonne, minulla olisi täällä jotakin puhuttavaa…
Sofja Matvejevna kiiruhti heti poistumaan.
– Chérie… chérie… — hänen henkeänsä salpasi.
Ette saa nyt puhua, Stepan Trofimovitš, odottakaa hieman, levähtäkää ensin. Tässä olisi vettä. Mutta o-dot-ta-kaahan toki!
Varvara Petrovna istuutui taas tuolille. Stepan Trofimovitš piteli lujasti häntä kädestä. Pitkään aikaan hän ei saanut lupaa puhua. Hän vei Varvara Petrovnan käden huulilleen ja alkoi suudella sitä. Varvara Petrovna puri hampaansa yhteen katsoen jonnekin nurkkaan.
— Je vous aimais! — häneltä purkautui lopuksi. Varvara Petrovna ei ollut vielä koskaan kuullut häneltä näitä sanoja eikä näin lausuttuina.
— Hm! — hän ynähti tälle vastaukseksi.
— Je vous aimais toute ma ole… vingt ans! [Rakastin teitä koko elämäni ajan… kaksikymmentä vuotta!]
Varvara Petrovna oli ääneti ainakin pari, kolme minuuttia.