— Entä miten valmistauduit Dašaa varten, hajuvesiä pirskottelit päällesi, — hän yht'äkkiä kuiskasi julmasti. Stepan Trofimovitš lamaantui taas.
— Sidoit uuden kaulaliinankin…
Taas seurasi parin minuutin äänettömyys.
— Entä muistatteko sikarin?
— Ystäväni, — sai Stepan Trofimovitš viimein kauhuissaan sanotuksi.
— Sikarin, illalla, ikkunan luona… kuu paistoi… Lehtimajan jälkeen… Skvorešnikissa. Muistatko, muistatko sen, — hän hypähti paikoiltaan, sieppasi käsiinsä hänen pieluksensa ja pidellen sitä kahdesta vastakkaisesta nurkasta alkoi vatkata siinä sen nurkkien välissä hänen päätänsä. — Muistatko, sinä tyhjänpäiväinen, sinä jonninjoutava, mitätön, alhainen, ikuisesti, ikuisesti mitätön mies! — Näin hän kuiskaili raivokkaasti sähisten ja vain vaivoin pidättäytyen huutamasta. Lopulta hän jätti hänet rauhaan ja vaipui tuolille peittäen kasvonsa käsillään. — Riittää! — hän sanoi jyrkästi ja suoristautui. — Kaksikymmentä vuotta on kulunut, niitä ei saa enää takaisin; hölmö olen ollut minäkin.
— Je vous aimais. — Stepan Trofimovitš risti taas kätensä.
— Ja mitä sinä nyt suotta hoet minulle — aimais ja aimais! Riittää jo, — hän hypähti taas seisoalleen. — Ja jollette nyt nuku heti paikalla, niin minä… te tarvitsette lepoa; nukkukaa, nukkukaa heti paikalla, sulkekaa silmänne. Ah, hyvä Jumala, ehkä hän tahtoo aamiaista! Mitä te söisitte? Mitä hän ylipäänsä syö? Ah, hyvä Jumala, missä on se? Missä on hän?
Taas syntyi hälinää. Mutta Stepan Trofimovitš yritti samassa lepertää heikosti, että hän olisi todellakin mielellään nukahtanut une heure, ja sitten — un bouillon, un thé… enfin il esi si heureux. Hän näytti todellakin hetkiseksi nukahtaneen (varmaankin hän teeskenteli). Varvara Petrovna odotti hetken ja lähti sitten varpaisillaan väliseinän toiselle puolelle.
Hän kävi istumaan isäntäväen huoneeseen, ajoi sieltä talonväen pois ja antoi Dašalle määräyksen, että hänen luokseen oli tuotava se. Alkoi vakava kuulustelu.