— Kerrohan nyt, emokulta, kaikki yksityiskohdat. Istu tähän viereeni, sillä tavalla. No!
— Stepan Trofimovitšin minä kohtasin… — Seis, vaiti. Sanon sinulle jo ennakolta, että jos valehtelet tai yrität peittää minulta jotakin, niin kuoltuasikin kaivan sinut vielä esiin maan alta. No?
— Stepan Trofimovitšin minä… nimittäin heti kun olin tullut
Hatoviin… Sofja Matvejevna hengästyi jo aivan.
— Seis, vaiti, odotahan; kylläpä sinulta puhe luistaa! Ensinnäkin, mikäs lintu sinä itse oikein olet?
Sofja Matvejevna yritti aivan muutamin sanoin kertoa jotakin itsestänsä aina Sevastopolista alkaen. Varvara Petrovna kuunteli häntä ääneti istuen selkä suorana, ankarana ja itsepintaisesti katsoen kertojaa suoraan silmiin.
— Miksi olet noin pelästynyt? Miksi tuijotat maahan? — Pidän sellaisista, jotka katsovat kohti ja pystyvät väittelemään kanssani. Jatka.
Kertoja puhui tapaamisesta, kirjasista, siitä, miten Stepan Trofimovitš oli kestinnyt eukkoa viinalla…
— Sillä tavalla, sillä tavalla, et saa unohtaa pienintäkään seikkaa, — Varvara Petrovna rohkaisi tätä. Lopuksi tämä kertoi siitäkin, miten he sitten olivat lähteneet matkaan ja miten Stepan Trofimovitš yhä vain puhui, tosin »jo aivan sairaana», ja täällä sitten hän kertoi koko elämänsä, aivan alusta alkaen, kertoili siitä useita tunteja.
— Kerrohan elämästä.
Sofja Matvejevna hämmentyi hieman, ja hänen suunsa meni aivan tukkoon.