— En minä osaa tästä kohdasta kertoa yhtään mitään, — hän sanoi jo melkein itkien, — enkä minä siitä ymmärtänytkään juuri mitään.
— Valehtelet! Kyllä sinä siitä sentään jotakin ymmärsit!
— Kertoilivat mitä lienevät kertoilleet muutamasta tummatukkaisesta hienosta rouvasta, — Sofja Matvejevna punastui kauheasti huomatessaan samassa Varvara Petrovnan vaaleat hiukset sekä sen, että tämä ei vähääkään muistuttanut »tummaa kaunotarta».
— Tummatukkaisestako? Mitä hän kertoi? No, puhu!
— Siitä, miten tuo hieno rouva oli ollut häneen niin kovin rakastunut elämänsä kaiken, kokonaista kaksikymmentä vuotta, mutta ei vain uskaltanut koskaan sitä ilmaista ja häpesi häntä, koskapa lienee ollut liian lihava…
— Hölmö mies! — virkahti Varvara Petrovna päättäväisenä ja mietteissään.
Sofja Matvejevna ei enää itkenyt.
— En minä osaa kertoa mitään hyvin, sillä itsekin pelkäsin suuresti hänen puolestansa, enkä voinut edes käsittää kaikkea, sillä kovinpa näyttää olevan viisas…
— Ei ole sinun asiasi, tuollaisen variksen, arvostella hänen järkeänsä.
Tarjoiliko kättänsä sinulle?
Kertoja alkoi väristä.