— Rakastuiko sinuun? Puhu! Tarjoiliko sinulle kättänsä? — kivahti
Varvara Petrovna.
— Eiköhän tuo liene tarkoittanut sitä… — Sofja Matvejevna pisti taas itkuksi. — Mutta enpä minä pitänyt sitä minään, heidän sairautensa vuoksi, — hän lisäsi lujasti kohottaen katseensa.
— Mikä on nimesi, ristimänimesi ja isännimesi?
— Sofja Matvejevna.
— Tiedä siis, sinä, Sofja Matvejevna, että hän on kaikkein mitättömin, tyhjänpäiväisin ihminen tässä maailmassa… Hyvä Jumala, hyvä Jumala! Pidät kai minuakin kelvottomana?
Sofja Matvejevnan silmät revähtivät auki.
— Kelvottomana, tyrannina, joka on turmellut hänen elämänsä?
— Miten se olisi mahdollista, tehän näytte itsekin itkevän.
Varvara Petrovnan silmissä kiilsivät todella kyynelet.
— No, istu pois, istu, älä säiky. Katsohan minua vielä kerran silmiin, suoraan, mitä punastelet? Daša, tule tänne, katsohan häntä: luuletko sinä, että hänen sydämensä on puhdas…