Mutta Erkelin kohtaloa tuskin saadaan lievennetyksi. Vangitsemishetkestä alkaen hän on pysynyt vaiti ja vääristelee totuutta mm paljon kuin suinkin. Hänen suustansa ei ole saatu lähtemään ainoatakaan katumuksen sanaa. Ja kuitenkin hän on herättänyt kaikkein ankarimpienkin tuomarien myötätunnon nuoruudellaan, turvattomuudellaan sekä sillä, että on käynyt aivan ilmeiseksi, että hän jos kukaan fanaattisuudessaan on suorastaan joutunut poliittisen kiehtojan uhriksi. Mutta eniten kai sentään lienee häntä kohtaan syntyneeseen myötätuntoon vaikuttanut se, että kävi ilmi, miten hän oli kohdellut äitiänsä, miten oli lähettänyt tälle melkein puolet pienestä palkastansa. Hänen äitinsä on nyt täällä meillä. Hän on sairas ja heikko nainen, ennen aikojaan vanhentunut. Hän itkee itkemistään ja aivan sananmukaisesti ryömii viranomaisten jaloissa anoen armoa pojallensa. Miten käyneekin, mutta monet meillä ainakin kovasti säälivät Erkeliä.
Liputin vangittiin vasta Pietarissa, jossa hän oli ehtinyt oleskella jo kaksi viikkoa. Hänelle tapahtui jotakin niin tavatonta, että sitä on suorastaan vaikea selittää. Hänellä väitettiin olleen jonkun toisen nimelle otettu passi, ja hänellä oli siis ilmeinen mahdollisuus livahtaa ulkomaille, ja rahaakin hänellä oli ollut muassaan huomattava määrä. Mutta tästä huolimatta hän jäi Pietariin eikä lähtenyt mihinkään. Jonkin aikaa hän haeskeli Stavroginia ja Pjotr Stepanovitšia, mutta yht'äkkiä hän sitten alkoi juoda ja elää määrättömän irstailevasti aivan kuten ihminen, joka kokonaan on menettänyt terveen järkensä sekä käsityksen omasta asemastaan. Hänet vangittiin Pietarissa, jossakin porttolassa ja aivan humalaisena. Huhuillaan sellaistakin, että häneltä ei kuitenkaan suinkaan puutu enää rohkeutta, tunnustuksissaan hän valehtelee ja valmistuu juhlallisena ja toivorikkaana tulevaan oikeudenistuntoon (?). Hän aikonee puhuakin oikeudenkäyntitilaisuudessa. Tolkatšenko, joka vangittiin jossakin maaseudulla noin kymmenen päivän kuluttua pakonsa jälkeen, käyttäytyy paljon kohteliaammin, ei valehtele, ei vääristele asioita, on ilmaissut kaiken, minkä tietää, ei puolustele itseänsä, alistuu syyllisyyteensä vaatimattomasti, mutta hänelläkin on sentään taipumusta puhua hieman korkealentoisesti. Hän puhuu paljon ja mielellään, ja kun puhe alkaa hipoa »kansan tuntemusta ja sen vallankumouksellisia elementtejä», niin hän ottaa aina määrätynlaisen asenteen ja tavoittelee vaikuttavuutta. Hänenkin väitetään aikovan puhua oikeudessa. Sekä hän että Liputin eivät ole kovinkaan peloissaan, ja sehän on jo melkeinpä omituista.
Sanon vielä kerran, juttu ei ole vielä päättynyt. Nyt, kolmen kuukauden kuluttua tapahtumasta, kun kaupunkimme väestö on jo ehtinyt hieman levähtää tuosta kaikesta sekä on tointunut entiselleen, se on myös muodostanut oman mielipiteensä asiasta, joka on siinä määrin omaperäinen, että Pjotr Stepanovitšiakin muutamat pitävät jopa suorastaan nerona, tai ainakin henkilönä, jolla on »neron lahjat». »Sitä ne tekevät, ne järjestöt», puhutaan klubissa, ja näin sanoen kohotetaan sormi ylöspäin. Tämä kaikki on muuten sangen viatonta, ja harvat ne oikeastaan näin haastelevat. Toiset taas päinvastoin myöntävät, että hän on tosin terävä-älyinen ja lahjakas, mutta että hän ei vähääkään tunne todellisuutta, että hän on kauhean abstraktinen, että hän on väärään ja tylsästi kehittynyt vain yhteen ainoaan suuntaan ja että tästä johtuu hänen tavaton kevytmielisyytensä. Ja mitä taas tulee hänen moraaliinsa, niin siitä ovat kaikki sentään yhtä mieltä. Siitähän ei kukaan saattaisi väitelläkään. En todellakaan tiedä, kenestä vielä mainitsisin, etten unohtaisi ketään. Mavriki Nikolajevitš on matkustanut jonnekin aivan teille tietymättömille. Eukko Drozdova on käynyt aivan lapseksi… Minun on muuten vielä lopuksi kerrottava sangen synkkä tarina. Rajoitun vain pääseikkoihin.
Varvara Petrovna oli matkalta palattuansa jäänyt asumaan kaupunkitaloonsa. Kaikki sillä aikaa kertyneet uutiset tulvahtivat nyt hänelle yht'aikaa ja saivat hänet aivan järkyttyneeksi. Hän sulkeutui yksin kotiinsa. Oli ilta. Kaikki olivat väsyneinä lähteneet nukkumaan.
Heti seuraavana aamuna sisäkkö toi Darja Pavlovnalle hyvin salaperäisin ilmein kirjeen. Tämä kirje oli sisäkön sanojen mukaan tullut jo eilen illalla, mutta myöhään, kun kaikki olivat jo menneet maata, niin että hän ei ollut uskaltanut enää tulla herättelemään. Se ei ollut saapunut postitse, vaan sen oli tuonut Skvorešnikiin Aleksei Jegorytšille joku aivan tuntematon henkilö. Aleksei Jegorytš taas oli tuonut sen edelleen tänne eilen illalla, antanut sen suoraan sisäkön käteen ja sitten taas lähtenyt heti Skvorešnikiin.
Darja Pavlovna katseli kirjettä kauan sykkivin sydämin uskaltamatta sitä avata. Hän tiesi, keneltä se oli: Nikolai Stavrogin kirjoitti. Hän luki kirjekuoresta: »Aleksei Jegorytšille, annettava edelleen Darja Pavlovnalle, salaisesti».
Ja tämä kirje kuului sanasta sanaan näin, ilman että korjaan tämän venäläisen herrasmiehen tyylissä ainoatakaan virhettä, herran, joka ei koskaan ollut jaksanut päästä täydellisesti venäjän kieliopista perille kaikesta eurooppalaisesta sivistyksestään huolimatta:
»Rakas Darja Pavlovna.
Kerran Te sanoitte haluavanne tulla minun sairaanhoitajattarekseni, ja minä lupasin lähettää teitä hakemaan silloin, kun tarvitsisin. Matkustan kahden päivän kuluttua enkä palaa. Tahdotteko mukaani?
Viime vuonna minä, kuten Herzen, kirjoittauduin Urin kantonin kansalaiseksi, eikä siitä tiedä kukaan mitään. Olen jo ostanut sieltä pienen talonkin. Minulla on vielä kaksitoistatuhatta ruplaa. Me lähdemme ja asumme siellä sitten ikuisesti. Minä en tahdo koskaan lähteä sieltä mihinkään.