Paikka on ikävä, rotkot ja vuoret ahdistavat näköä ja ajatusta. Hyvin synkkää. Minä sen vuoksi, koska pieni talo oli ostettavissa. Jos teitä ei miellytä, niin myyn ja ostan toisesta paikasta. En ole oikein terve, mutta sikäläisessä ilmanalassa toivon pääseväni hallusinatsioneistani. Tämä koskee fyysillistä puolta, ja minun sielunihan te tunnette tarkkaan, tokkopahan sentään aivan tarkkaan?
Olen kertonut Teille paljon elämästäni. Mutta en kaikkea. En edes teille kaikkea! Muuten, tahdon sen sanoa Teille, omantuntoni mukaan olen syyllinen vaimoni kuolemaan. En nähnyt Teitä sen jälkeen ja sen vuoksi tahdon tämän sanoa. Olen rikkonut myös Lizaveta Nikolajevnaa kohtaan, mutta tämänhän Te tiedätte, Tehän tiedätte jo kaiken.
Parempi olisi, jollette tulisi. Kutsuessani Teitä menettelen kauhean alhaisesti. Miksi hautaantuisittekaan koko elämänne ajaksi minun kanssani sinne? Te olette minulle rakas, ja ikävöidessäni minun olisi hyvä olla teidän lähettyvillänne. Vain yksin Teidän läsnäollessanne voin puhua ääneen. Mutta eihän tämä merkitse mitään. Te itsehän sanoitte: 'sairaanhoitajaksi', — nämä ovat Teidän sanojanne. Mutta miksi sellainen uhraus? Huomatkaa sekin, etten sääli Teitä, koskapa kutsun, enkä kunnioita, koska odotan. Ja kuitenkin minä sekä kutsun että odotan. Joka tapauksessa pidän tärkeänä vastaustanne, sillä minun on lähdettävä pian. Siinä tapauksessa matkustan yksin.
En odota mitään ihmeellistä Urista. Matkustan vain yksinkertaisesti. En ole tahallani valinnut synkkää seutua. Venäjällä ei minua sido mikään — täällä on minulle kaikki yhtä vierasta kuin muuallakin. Tosin en missään ole viihtynyt niin huonosti kuin täällä, mutta täälläkään en ole jaksanut syttyä vihaan!
Olen tahtonut koetella voimiani joka suhteessa. Te olette neuvonut niin tekemään, että 'oppisin tuntemaan itseni'. Koetellessani itseäni oman itseni vuoksi sekä näyttääkseni voimaani toisille se on osoittautunut, aina ennen niin kuin nytkin, koko elämäni aikana — rajattomaksi. Teidän nähtennehän kestin veljeltänne saamani korvapuustin, tunnustin avioliittoni julkisesti. Mutta mihin saattaisin käyttää tätä voimaani — kas, sitä en ole koskaan käsittänyt. En käsitä nytkään huolimatta kaikista rohkaisuistanne, joita sain Teiltä Sveitsissä ja joihin silloin uskoin. Yhä vieläkin minä, kuten aina ennenkin, saatan tuntea halua tehdä hyviä töitä ja tunnen siitä nautintoa. Rinnan haluan tehdä samoin pahaakin ja tunnen siitäkin nautintoa. Mutta sekä toinen että toinen tunne on yhä entiseen tapaan liian heikko, eikä se koskaan ole toisenlainen. Minun tahtoni ilmaukset ovat liian heikkoja, ne eivät voi johtaa minua. Tukilla voi päästä joen yli, mutta ei lastulla. Tämä vain sen vuoksi, että te ette ajattelisi minun lähtevän Uriin jonkinlaisin toivein.
En syytä mitään enkä ketään, kuten en tehnyt sitä ennenkään. Olen maistanut paheen kaikkia muotoja ja kuluttanut niissä voimani. Mutta minä en rakasta enkä ole tahtonut pahetta. Te olette seuraillut minua viime aikoina. Tiedättekö mitä, katselin vihamielin meikäläisiä, noita kaiken kieltäjiäkin, kadehtinenkohan heidänkään toiveitansa? Mutta turhaan Te pelkäsitte, minä en voinut olla heille toveri, koska en voinut heille jakaa mitään. Mutta leikin vuoksi, vihasta en voinut myöskään, enkä sen vuoksi, että olisin leikkiä pelännyt, — leikkiä en säiky, — vaan sen vuoksi, että minulla sittenkin oli kunnollisen ihmisen tavat ja minua inhoitti. Mutta jos minulla olisi ollut heitä kohtaan enemmän vihaa tai kateutta, niin ehkäpä olisin lähtenytkin heidän mukaansa. Päätelkää itse, missä määrin minun oli helppo olla ja miten paljon olen riehunut!
Ystävä kallis, lempeä ja suurisieluinen olento, joksi Teidät olen aavistanut! Ehkäpä Te haaveilette voivanne antaa minulle niin paljon rakkautta ja jaksavanne vuodattaa minuun niin paljon kauneutta Teidän kauniista sielustanne, että luulette sillä voivanne lopuksi asettaa minulle päämäärän? Ei, Teillä olisi syytä olla varovaisempi: Minun rakkauteni tulee olemaan yhtä pientä kuin mitä itsekin olen, ja Te tulette onnettomaksi. Teidän veljenne on sanonut minulle, että se, joka katkaisee siteensä omaan maahansa, se katkaisee myös suhteensa jumaliin, s.o. kaikkiin päämääriinsä. Kaikesta voi kiistellä loputtomasti, mutta minusta on vuotanut ulos vain pelkkää kielteisyyttä, ilman minkäännäköistä suurenmoisuutta ja ilman minkäännäköistä voimaa. Eipä edes kielteisyyttäkään oikeastaan. Kaikki on niin pientä ja penseätä. Yleväsieluinen Kirillov ei kestänyt aatteen painoa, vaan — ampui itsensä; mutta minähän huomaan, että hänkin oli yleväsieluinen vain siksi, ettei ollut täysijärkinen. Minä en ole koskaan luopunut järjestäni enkä koskaan ole jaksanut uskoa aatteeseen siinä määrin kuin hän. En voi edes siinä määrin syventyä aatteeseen, en koskaan, en koskaan voisi ampua itseäni!…
Tiedän, että minun pitäisi tappaa itseni, lakaista itseni olemattomiin maan pinnalta, aivan kuten olisin inhoittava täi, mutta minä kammoan itsemurhaa, sillä pelkään näyttää ylevämielisyyttä. Tiedän, että tulee uusi pettymys, — loputtoman pettymysten sarjan viimeinen pettymys. Onko mitään hyötyä pettää itseänsä vain sen vuoksi, että aikoo näytellä suurenmoista? Suuttumusta ja häpeätä en voi tuntea koskaan, en siis myöskään pettymystä.
Suokaa anteeksi, että kirjoitan näin paljon. Olen havahtunut, olen tehnyt tämän huomaamatta. Näin ei riittäisi sata sivuakaan, ja kymmenessä rivissäkin olisi jo tarpeeksi, kymmenen riviäkin riittää kutsumaan Teidät ’sairaanhoitajaksi'.
Siitä saakka kuin lähdin, olen oleskellut sieltä lukien kuudennella asemalla, sen asemapäällikön luona. Häneen tutustuin juomingeissa viisi vuotta sitten Pietarissa. Ei kukaan tiedä, että asun siellä. Kirjoittakaa hänen nimelleen. Osoite seuraa mukana.