Ja näin yhä edelleen ja edelleen kokonaista neljä isokokoista paperiarkkia.
Jymähdytettyäni hänen »en avaa sitä» sanoihinsa vastaukseksi kolme kertaa nyrkilläni oveen ja huudahdettuani, että hän vielä tänä päivänä varmasti lähettää Nastasjan kolme eri kertaa minua hakemaan, mutta etten sitten enää tule hänen luokseen, jätin hänet rauhaan ja lähdin Julija Mihailovnan luo.
II.
Täällä jouduin mieltäkuohuttavan tapauksen todistajaksi. Naisparkaa petettiin röyhkeästi, enkä minä voinut asiata auttaa. Mitä olisin tosiaankaan voinut hänelle sanoa? Olinhan jo ehtinyt tulla hieman tajuihini ja olin ehtinyt tehdä itselleni selväksi senkin, että eihän minulla ollut muuta kuin hämäriä aavisteluja, epäluuloja, eikä muuta mitään. Tapasin hänet kyynelehtivänä, melkeinpä hysteerisenä, hajuvesihauteet otsalla ja vesilasi vieressään. Hänen edessään seisoi Pjotr Stepanovitš, joka puhui herkeämättä, ja ruhtinas, joka oli vaiti aivan kuin hänen suunsa olisi ollut lukittu. Kyynelin ja huudahduksin Julija Mihailovna moitiskeli Pjotr Stepanovitšia »luopiomaisuudesta». Minua hämmästytti se, että kaiken epäonnistumisensa, kaiken tämänaamuisen häpeän, sanalla sanoen kaiken syynä hänen mielestään oli Pjotr Stepanovitšin poissaolo.
Pjotr Stepanovitšissa taas huomasin hyvin merkillepantavan muutoksen: hän näytti olevan ehkä jo liiankin huolestunut, melkeinpä vakava. Tavallisestihan hän ei koskaan näyttänyt vakavalta, nauroi aina, suutahtaessaankin, — ja hän suutahti hyvinkin usein. Voi, hän oli nytkin vihoissaan, puhui raa'asti, ylimielisen välinpitämättömästi, harmistuneesti ja kärsimättömästi. Hän yritti vakuutella sairastuneensa ja väitti olleensa Gaganovien huoneistossa parantelemassa päänkivistyksestä johtunutta pahoinvointiansa. Tänne hän taas oli joutunut aivan sattumalta varhain aamulla. Voi, tämä naisparka ei halunnut mitään sen hartaammin kuin tulla petetyksi. Tärkein kysymys, joka minun saapuessani oli esillä, oli se, pidettäisiinkö tanssiaiset vai eikö, pidettäisiinkö siis juhlan toinen osa. Julija Mihailovna ei mitenkään sanonut suostuvansa tulemaan tanssiaisiin »äskeisten loukkausten» jälkeen, toisin sanoen, hän ei toivonut mitään sen hartaammin, kuin että hänet pakotettaisiin saapumaan ja että tämän tekisi juuri Pjotr Stepanovitš. Häneen Julija Mihailovna tuijotti kuten oraakkeliin, ja jos tämä olisi tänä hetkenä poistunut, niin hän olisi nähtävästi joutunut vuoteen omaksi. Mutta hän ei suinkaan poistunut, sillä hänelle itselleenkin oli aivan välttämätöntä, että tanssiaiset pidettäisiin tänään ja että Julija Mihailovna välttämättä tulisi niihin…
— No, miksi te itkette? Haluatteko välttämättä kohtauksia? Pitääkö teidän välttämättä viskata vihanne johonkuhun? No, viskatkaa se sitten vaikka minuun, mutta kiiruhtakaa, sillä aika kuluu, ja ratkaisu on tehtävä. Esitelmätilaisuus meni pilalle, mutta korjataan se tanssiaisilla. Kas, ruhtinaskin on aivan samaa mieltä. Niinpä niin, ellei olisi ollut ruhtinasta, niin mitenkähän kaikki olisikaan päättynyt?
Ruhtinas oli ollut alussa tanssiaisia vastaan (t.s. sitä vastaan, että Julija Mihailovna olisi tullut niihin, vaikka tanssiaiset joka tapauksessa oli pidettävä), mutta kun hänen mielipiteeseensä täten oli pari, kolme kertaa vedottu, niin hän oli vähitellen alkanut ynähdellä myöntyväisesti.
Vielä minua hämmästytti tuo Pjotr Stepanovitšin tavattoman röyhkeä äänensävy. Voi, olen aina torjunut suuttuneena sen alhaisen juorupuheen, joka levisi sitten myöhemmin ja joka tiesi Julija Mihailovnan ja Pjotr Stepanovitšin välillä olleen eräänlaisen suhteen. Mitään sellaista ei todellisuudessa ollut eikä voinut ollakaan. Vaikutusvaltansa Julija Mihailovnaan Pjotr Stepanovitš oli saanut mielistellessään häntä aivan alusta alkaen, osoittaessaan ymmärtämystä hänen haaveellisille pyrkimyksilleen päästä vaikuttavaan asemaan seurapiirissämme, jopa ulottaa vaikutusvaltansa aina Pietariin saakka. Hän oli tutustunut kaikkiin tämän suunnitelmiin, oli auttanut itse häntä niitä muodostelemaan käytellen aseenaan mitä karkeinta mairittelua, kietoi hänet verkkoonsa aivan päästä kantapäihin saakka ja kävi lopulta tälle yhtä välttämättömäksi kuin ilma. Huomattuaan minut Julija Mihailovna huudahti silmät sädehtien:
— Kysykääpä häneltäkin, hänkin oli koko ajan lähettyvilläni, kuten ruhtinaskin. Sanokaa tekin, eikö tässä aivan ilmeisesti ole jokin salaliitto, alhainen ja viekkaasti punottu salajuoni, jonka tarkoituksena on tehdä mahdollisimman paljon pahaa minulle ja Andrei Antonovitšille. Voi, he ovat sopineet siitä keskenään! Heillä on suunnitelma! He ovat varmasti keskenään jossakin liitossa, liitossa!
— Te ammutte aina yli maalin, kuten tavallista. Iät ikuiset te haudotte päässänne aina jotakin runoa. Olen muuten iloinen, että tämä herra… (hän teeskenteli unohtaneensa nimeni) sanoo meille mielipiteensä.