Mielipiteeni on, — kiirehdin vastaamaan, … olen Julija Mihailovnan kanssa kaikesta samaa mieltä. Salaliitto näyttää liiankin ilmeiseltä. Tulin jättääkseni teille, Julija Mihailovna, tämän marsalkkanauhan. Tulkoon tanssiaisista tosi tai ei, — sehän ei tietenkään ole minun määrättävissäni, sillä eihän minulla ole määräämisvaltaa — mutta osani juhla-airuena on nyt lopussa. Suokaa minulle anteeksi kiivastumiseni, mutta en ole katsonut voivani toimia vastoin tervettä järkeäni ja vakaumustani.
— Kuulkaahan! Kuulkaahan! — Julija Mihailovna löi kätensä yhteen.
— Kuulen, ja kas näin vastaan siihen, — ja Pjotr Stepanovitš kääntyi minun puoleeni, — luulen, että kaikki te olette nähtävästi vahingossa syöneet jotakin sellaista, mikä on saanut teidät hourailemaan. Minun käsitykseni mukaan ei ole tapahtunut mitään, ei yhtään mitään sellaista, mitä ei olisi sattunut ennen ja mitä ei milloin tahansa voisi tapahtua meidän kaupungissamme. Minkälainen salaliitto? Kaikki on tosin käynyt hieman rumasti, aivan häpeällisen typerästi, mutta mikä tässä viittaa salaliittoon? Suunniteltaisiinko sellaista Julija Mihailovnaa, kaikkien hemmoittelemaa hyväntekijätärtä kohtaan, joka on suonut heille anteeksi pitkin matkaa kaikki heidän koulupoikamaiset kujeensa. Julija Mihailovna, mitä olen saarnannut teille lakkaamatta kuukauden päivät? Mistä olen teitä varoittanut? Miksi ja minkä vuoksi teidän pitikin kutsua koolle tämä joukko? Miksi piti teidän sotkeutua tähän roskajoukkoon, miksi, minkä vuoksi? Seurapiirien yhtymistäkö olette toivonut? Voivatko ne nyt mitenkään yhtyä, ajatelkaahan toki itsekin!
— Milloinka te olette minua tästä varoittanut? Päin vastoinhan te kehoititte minua, te suorastaan vaaditte… Minun täytyy sanoa, että olen hyvin ihmeissäni… Tehän itse toitte luokseni useita perin merkillisiä henkilöitä…
– Päinvastoinhan minä väittelin kanssanne enkä suinkaan kehoittanut teitä. Ja mitä taas noiden toisten tuomiseen tulee, niin se on kyllä totta, totta, mutta niitähän pyrki pariimme aivan tusinoittain, ja tällaista tapahtui oikeastaan vasta viime aikoina, kun oli muodostettava »kirjallisuuden kadrilli», ja eihän ilman tuollaisia kerta kaikkiansa tulla toimeen. Mutta lyönpä vetoa siitä, että jokainen tuollainen hävytön toi tänne muassaan ilman pääsylippua ainakin — kymmenisen samanlaista hävytöntä!
— Se on totta, vakuutin minä.
— Kas siinä näette, tekin olette jo kanssamme samaa mieltä. Muistelkaahan, millainen sävy on viime aikoina vallinnut koko meidän kaupunkipahaisessamme? Kaikkihan on muuttunut pelkäksi hävyttömyydeksi ja röyhkeydeksi. Sehän oli suorastaan korviasärkevä metakka. Ja kuka heitä siihen oikein kiihoitti? Kuka suojeli kaikkea tätä auktoriteetillaan? Kuka on saanut heidät järjiltään? Kuka on koko tuon joukon suututtanut? Teillähän on muistokirjassanne kaikki täkäläiset perhesalaisuudet niihin liittyvine pilapiirroksineen. Ettekö te itse ole silitellyt kirjassanne runoilijoidenne ja piirtäjienne päitä, ettekö ole itse sallinut Ljamšinin suudella kättänne? Eikö teidän läsnäollessanne muudan seminaarilainen sättinyt todellista valtioneuvosta ja turmellut tervaisilla saappaillaan hänen tyttärensä pukua? Miksikä te olette niin ihmeissänne siitä, että yleisö on asettunut teitä vastustamaan?
— Mutta tehän olette kaikkeen tähän syypää, te itse! Voi, hyvä Jumala!
– E-n, minähän varoitin teitä, me jouduimme riitoihin, kuuletteko, me jouduimme riitoihin.
Mutta tehän valehtelette vasten silmiä!