— Ettei vain liene toisessa kerroksessa? — Fomuška huomautti varovaisesti.
Merkillistä oli, että Varvara Petrovnan mukana nuoren herran »omalle puolelle» oli tullut muutamia palvelijoitakin, ja jäljellä olevat jäivät odottelemaan saliin. Koskaan muulloin he eivät olisi rohjenneet menetellä näin vastoin talon tapoja. Varvara Petrovna näki kaiken ja oli vaiti.
Tultiin toiseen kerrokseen. Siellä oli kolme huonetta, mutta ei ainoassakaan ollut ketään.
— Mutta jospa olisivat menneet tuonne? — joku näkyi osoittavan ullakkohuoneen ovea. Ullakkohuoneeseen vievä ovi, joka oli aina ollut suljettu, oli nyt todellakin selko selällään. Sinne täytyi nousta — melkeinpä katon tasalle — puisia, korkeita, hyvin kapeita ja kauhean jyrkkiä portaita myöten. Siellä oli näet jonkinlainen huone.
— Minä en mene tuonne. Minkä vuoksi hän olisi kavunnut sinne? — Varvara Petrovna valahti kauhean kalpeaksi ja katsahti palvelijoihinsa. Nämä katsoivat vuorostaan häneen äänettöminä. Daša vapisi´…
Varvara Petrovna riensi kuitenkin ylös portaita; Daša hänen jäljessään; mutta tuskin hän oli ehtinyt ullakkohuoneeseen, kun hän kiljahti ja kaatui taintuneena maahan.
Urin kantonin kansalainen riippui hirttäytyneenä heti oven vieressä. Pöydällä oli pieni paperilippunen, johon oli lyijykynällä kirjoitettu seuraavat sanat: »Ei kukaan ole syypää, minä itse». Samalla pöydällä oli vasara, saippuankappale ja iso naula, joka nähtävästi oli hankittu siihen kaiken varalta. Luja silkkinen nuora, johon Nikolai Vsevolodovitš oli hirttäytynyt ja jonka hän kaikesta päättäen oli valinnut ja varannut itselleen jo kauan sitten, oli paksulti saippuoitu. Kaikki osoitti, että hän oli kaiken jo ennakolta tarkasti suunnitellut ja että hän oli täydessä tajussaan viimeiseen hetkeen asti.
Ruumiinavauksen tapahduttua kaikki lääkärimme olivat ehdottomasti sitä mieltä, että mielenhäiriöstä tässä tapauksessa ei saattanut olla kysymystäkään.