ENSIMMÄINEN LUKU.

Juhlan alku.

I.

Juhla vietettiin huolimatta kaikista niistä väärinkäsityksistä, joita špigulinilaisten päivä oli aiheuttanut. Luulenpa melkein, että vaikka Lembke olisi sinä samana yönä kuollut, niin sittenkin tuo juhla olisi pidetty aamulla, — niin paljon jotakin aivan erikoista Julija Mihailovna oli siihen kytkenyt. Voi, aivan viime hetkeen saakka hän oli kuin sokeudella lyöty eikä vähääkään ymmärtänyt seurapiirimme mielialaa. Oikeastaan ei kukaan uskonut, että juhlapäivä sujuisi ilman joitakin suuren suuria häiriöitä, ilman jotakin selvittävää »tapausta», kuten muutamat ennustivat jo edeltäkäsin mielihyvästä hykerrellen. Monet tosin koettivat esiintyä otsa rypyssä ja ylen tärkeän näköisinä, mutta, yleensä puhuen, venäläisiähän ei mikään saata niin hyvälle tuulelle kuin yleisestä skandaalista johtuva sekasorto. Meillä oli tosin syytä odottaa jotakin vakavampaakin, eikä se johtunut pelkästään häväistysjutun janosta: ilmassa oli jotakin hermostuttavaa, jotakin toivottoman pahaaennustavaa. Näytti siltä, että kaikki, koko elämä, ikävystytti kauheasti. Syntyi jonkinlaista yleistä, epämääräistä kyynillisyyttä, jota yritettiin ylläpitää väkisin, aivan kuin tahallaan olisi tahdottu pingoittaa sitä äärimmilleen. Vain naiset tiesivät, mitä tekivät, ja hekin vain sikäli, mikäli oli kysymys eräästä asiasta, nimittäin auttamattomasta vihamielisyydestä Julija Mihailovnaa kohtaan. Tässä kohdin kaikki naisten johtamat suunnat yhtyivät. Ja tämä raukka itse ei sitä vähääkään aavistanut. Aivan viime hetkeen saakka hän oli täysin varma siitä, että hän oli »suosion ympäröimä» ja että häntä kohtaan oltiin yhä vielä »fanaattisen vilpittömiä».

Mainitsin jo siitä, että meille oli saapunut jos jonkinlaista väkeä. Epäröimisen sekavina aikoina sekä siirryttäessä ajanjaksosta toiseen kaikkialle ilmestyy aina eräänlaisia ihmistyyppejä. En puhu nyt niistä niin sanotuista »ensirivin miehistä», jotka aina koettavat pyrkiä muita edelle (se on heidän päähuolensa) ja joilla aina on mitä typerin, mutta kuitenkin enemmän tai vähemmän selvä päämäärä. En puhu niistä, vaan ainoastaan ihmishylkiöistä. Kaikkina liikehtimisten aikakausina kohoaa pinnalle tämä hylkiöjoukko, jollainen on olemassa jokaisessa yhteiskunnassa, eikä sillä ole minkäänlaista päämäärää, ei edes ajatuksen hiventä. Se on vain puuhailevinaan kaikesta voimastaan ja ilmaisevinaan rauhattomuutta sekä kärsimättömyyttä. Tämä hylkiöjoukko joutuu kuitenkin melkein aina aivan tietämättään juuri niiden samaisten »ensirivin miesten», pienen valiojoukon ohjattavaksi, sen joukon, joka toimii päämäärästään tietoisena ja ohjailee roskaväkeä mielensä mukaan, jollei se itse myös ole kokoonpantu aivan tylsämielisistä, mikä ei suinkaan ole harvinaista. Meilläkin väitetään nyt, kun kaikki on ohi, että Pjotr Stepanovitšia johti Internationalepahainen, Pjotr Stepanovitš taas johti Julija Mihailovnaa, ja tämä taas hänen käskystänsä koko muuta roskaväkeä. Meidän kaikkein edustavin järkimiehemme ihmettelevät nyt suorastaan itseänsä: mitenkä he saattoivatkin noin hölmistyä? Millaista tämä sekasorron aika oikein oli ja mistä ja mihin silloin oikeastaan oltiin siirtymässä? — Sitä en tiedä minä, ja tuskin sitä tietänee kukaan muukaan, — niin luulen, — jos sitä ehkä eivät tietäisi jotkut aivan syrjäiset henkilöt. Ja kuitenkin mitä mitättömimmät pikkusielut saivat yht'äkkiä ylivallan, alkoivat äänekkäästi arvostella kaikkea pyhää, vaikka eivät aikaisemmin uskaltaneet edes suutansa avata, ja »ensirivin miehet» taas, jotka tähän saakka olivat onnellisesti kyenneet pitämään itseänsä etunenässä, olivat nyt vaiti ja alkoivat kuunnella näitä toisia. Olipa sellaisiakin, jotka mitä häpeällisimmin vain nauraa hihittivät myötämielisesti. Niitä oli jonkinlaisia Ljamšineita, Teljatnikoveja, Tentetnikov-tilanomistajia, räkänokkaisia Radištšev-kotikasvatteja, surumielisesti, mutta röyhkeästi hymyileviä juutalaispahaisia, ääneen hohottajia, kaupunkiimme poikenneita matkailijoita, pääkaupunkilaissuuntaisia runoilijoita, joilla vastoin yleistä suuntaa ja vastoin omaa kykyänsä oli lammasnahkaturkit yllä ja rasvanahkasaappaat jaloissa, majureita ja everstejä, jotka kevytmielisesti pilkkasivat omaa kutsumustansa ja olivat valmiit viipymättä, yhden ainoan ruplan vuoksi, jättämään miekkansa ja livahtamaan jonnekin rautatienkirjureiksi; kenraaleja, joista oli tullut asianajajia, kehittyneitä sovittajia [tarkoitetaan lakimiehiä, joita käytettiin sovittajina talonpoikain ja tilanomistajien välisissä riidoissa. Suom. huom.], kehityskykyisiä pikkukauppiaita, lukemattomia seminaarilaisia, naisia, jotka harrastivat naiskysymystä, — miten kaikki nämä saattoivatkin meillä yht'äkkiä nousta pinnalle? Ja minkä pinnalle? — Klubin, arvossapidettyjen virkamiesten, puujalkakenraalien, järkähtämättömän ankaran ja luotaantorjuvan naisseurapiirimme yläpuolelle. Koska itse Varvara Petrovnakin aina siihen asti, jolloin tapahtui tuo hänen poikaansa koskeva katastrofi, oli melkeinpä juoksutytön asemassa tuon roskaväen keskellä, niin eikö meidän muille minervoillemme silloin oikeastaan voi jo antaa kokonaan anteeksi tuota heidän silloista typeröitymistään. Nyt jälkeenpäin, kuten jo sanoin, syytetään kaikesta Internationale-pahaista.

Tämä ajatus juurtui niin syvälle, että tapahtuman johdosta paikkakunnalle saapuneille vieraillekin se esitettiin tässä valossa. Aivan äsken tuli muudan neuvosmies Kubrikovkin, joka on jo kuudenkymmenenkahden vuoden ikäinen ja jolla on kaulassa kannettava Stanislavin kunniamerkki, ja ilmoitti aivan vakavissaan olleensa epäilemättä ainakin kolmisen kuukautta Internationale-pahaisen vaikutuksen alaisena. Mutta kun — tosin kaikin puolin kunnioittavasti suhtautuen hänen korkeaan ikäänsä sekä hänen ansioihinsa — pyydettiin häntä selittämään hieman tarkemmin, niin hän, vaikka ei voinutkaan esittää mitään muita todisteita, kuin että hän »kaikilla vaistoillaan oli sen tuntenut», kuitenkin pysyi lujasti siinä, mitä oli ilmaissut, niin ettei katsottu voitavan kuulustella häntä enää sen enempää.

Toistan vielä kerran! Oli meillä sentään pienehkö ryhmä hieman varovaisempiakin, jotka jo aivan alussa erottautuivat muista ja sulkeutuivat lukkojen taakse. Mutta voiko mikään lukko pitää luonnon lakeja vastaan? Mitä varovaisimmissakin perheissä sattuu kasvamaan nuoria neitoja, joille on välttämätöntä päästä joskus hieman karkeloimaan. Eikä näidenkään perheiden siis auttanut muu kuin merkitä nimensä kotiopettajatar-listalle. Tanssiaisista piti tulla loistavat, vertaansa vailla olevat. Kerrottiin suorastaan meitä: mainittiin meille poikenneista lornjeteilla leikittelevistä ruhtinaista, kymmenestä juhla airuesta, jotka kaikki olivat nuoria teikareita ja joiden vasen olka oli oleva nauhan peitossa; puhuttiin pietarilaisista johtomiehistä, siitä, että Karmazinov oli, saadakseen keräyksen tuottamaan enemmän, lupautunut esittämään »Merci'nsä» meidän kuvernementtimme kotiopettajattaren puvussa, puhuttiin siitä, että esitetään »kirjallisuuden kadrilli» pukutanssiesityksenä ja että jokaisen puvun tulee esittää jotakin määrättyä kirjallisuussuuntaa. Lopuksi oli karkeloiva myös jonkinlainen »rehellinen venäläinen ajatus», — jonka piti olla todella uutuus. Saattoiko mitenkään olla ottamatta osaa sellaiseen? Kaikki merkitsivät tietenkin nimensä osanottolistalle.

II.

Juhlapäivän ohjelma oli jaettu kahteen osaan; keskipäivällä, noin kahdestatoista suunnilleen kello neljään, aiottiin pitää kirjallisuusmatinea, ja tanssiaisten oli määrä alkaa kello kymmeneltä illalla, ja niiden tuli kestää aina myöhään yöhön. Mutta jo itse tässä järjestelyssä piili epäjärjestyksen ituja. Ensinnäkin, yleisöön oli vahvasti juurtunut käsitys, että tarjoiltaisiin myös aamiaista heti matinean jälkeen, ehkäpä jo sen aikanakin, nimenomaan sitä varten järjestetyllä väliajalla, — aamiaisen tuli tietysti olla ilmainen, sekin oli oleva ohjelmanumero, ja itsestään oli selvää, että se tarjoiltaisiin samppanjan kera. Pääsylipun suunnaton hinta (3 ruplaa) oli aiheuttanut tämän huhun juurtumisen. »Enhän sentään aivan turhan vuoksi olisi merkinnyt listaan nimeäni. Kun kerran järjestetään vuorokauden kestävät juhlat, niin sopii silloin syöttääkin. Ihmisten tulee nälkä», kas näin meillä arveltiin. Täytyy tunnustaa, että Julija Mihailovna itsehän se kevytmielisyydessään oli tätä turmiollista huhua juurruttanut. Noin kuukausi sitten hän oli suuren suunnitelmansa innoittamana laverrellut juhlasta jokaiselle vastaantulevalle, olipa lähettänyt erääseen pääkaupungin sanomalehteen jo uutisen siitäkin, »että aiottiin pitää runsaasti maljapuheita». Nämä puheethan ne erikoisesti mairittelivatkin hänen kunnianhimoaan: hän aikoi nimittäin itsekin puhua ja odotellessaan yritteli sepitellä puheita jo edeltä käsin. Niiden oli määrä tehdä selkoa meidän päätarkoituksestamme (mutta mistä? — lyönpä vetoa siitä, että tuo raukka ei saanut ainoatakaan puhetta sepitetyksi) ja päästä maaseutukirjeiden muodossa pääkaupunkilaisten lehtien palstoille, saada ylin esivalta liikutetuksi ja tenhotuksi, ja sen jälkeen oli niiden määrä päästä leviämään kaikkialle maaseudulle, jossa ne herättäisivät ihmettelyä ja jäljittelyä. Mutta eihän puheita voinut pitää ilman samppanjaa, ja kun taas samppanjaa ei mitenkään saattanut juoda tyhjään vatsaan, niin oli itsestään selvää, että sitä ennen täytyi myös syödä aamiaista. Myöhemmin, kun hänen toimestaan saatiin kokoon toimikunta ja asiaan alettiin suhtautua vakavammin, hänelle todistettiin täysin selvästi, että jos kerran suunniteltiin pitoja, niin kotiopettajattarien hyväksi oli jäävä lopulta sangen vähän, vaikkapa keräys tuottaisikin yli odotusten. Kysymyksestä voitiin selvitä siis vain kahta eri tietä: joko pitämällä Belsasarin pidot ja siihen kuuluvat maljapuheet, jolloin kotiopettajatarten hyväksi jäisi vain noin yhdeksänsataa ruplaa, tai — saataisiin kokoon huomattava summa ja juhla pidettäisiin vain muodon vuoksi. Tämä toimikunta peloitteli muuten vain tahallaan, ja itse asiassa se oli jo keksinyt kolmannenkin ratkaisun, joka sovittaisi mielet ja joka samalla oli järkevä: ehdotettiin näet vietettäväksi aivan kunnollinen juhla joka suhteessa, mutta kuitenkin ilman samppanjaa, ja tällä tavoin jäisi vielä sangen, huomattava summa jäljelle, paljon enemmän kuin yhdeksänsataa ruplaa. Mutta Julija Mihailovna ei suostunut tähänkään. Hänen luonteensa oli kerta kaikkiaan sellainen, se halveksi poroporvarimaista keskinkertaisuutta. Hän päätti heti jyrkästi, että jos edellinen ajatus ei ollut toteutettavissa, niin oli viipymättä ja kokonaan heittäydyttävä vastakkaiseen äärimmäisyyteen, se on, oli saatava toimeen sellainen keräys, että se herättäisi kaikissa muissa kuvernementeissa kateutta. »Onhan yleisön lopultakin käsitettävä»,—näin hän lopetti hehkuvan innostuneen puheensa toimikunnan istunnossa, — »että on verrattoman paljon ylevämpää saavuttaa yleisinhimilliset tarkoitusperät luopumalla hetkellisistä ruumiin nautinnoista, että juhlahan on oikeastaan vain suuren aatteen ilmaus, ja sen vuoksi kaikkien on tyytyminen mitä yksinkertaisimpiin saksalaismallisiin pikkutanssiaisiin, joiden olisi määrä olla vain jonkinlainen allegoria, jos nyt mitenkään ei voinut tulla toimeen ilman tuollaisia typeriä tanssiaisia!» — Siinä määrin hän oli näihin tanssiaisiin jo suuttunut. Mutta kuitenkin hänet saatiin sentään rauhoittumaan. Silloinhan sitä olikin yht'äkkiä keksitty ja ehdotettu tuo »kirjallisuuden kadrillikin» ja monet muut esteettiset pikku päähänpistot, joiden oli määrä korvata ruumiin nautintoja. Tällöin oli Karmazinovkin lopullisesti suostunut lausumaan »Merci'nsä» (näihin asti hän oli aina kursaillen kieltäytynyt), ja tämän tarkoituksena oli hävittää meidän hillittömän yleisömme mielistä koko syömisen aate. Näin saatiin kuitenkin tanssiaiset pysymään mitä suurenmoisimpana juhlatilaisuutena, vaikkakaan ei enää aivan samaan tapaan kuin aikaisemmin oli ajateltu. Mutta että ei sentään olisi kaiken aikaa tuijotettu vain yksinomaan pilviin, niin päätettiin, että juhlan alkaessa tarjoiltaisiin teetä sitruunan ja pyöreiden teeleipien kera, sen jälkeen virvokkeita sekä lopulta oikein jäätelöä, mutta siinä kaikki. Niitä varten taas, jotka välttämättä sekä aina ja kaikkialla tuntevat nälkää ja erikoisesti janoa, voisi huonerivin päähän järjestää erikoisen ravintolan, josta ottaisi huolehtiaksensa Prohorytš (klubin pääkokki), ja hän saisi sieltä erikoisesta maksusta tarjota mitä tahansa, — tietenkin vain juhlan toimikunnan ankaran valvonnan alaisena, — ja tästä olisi laadittava salin oveen tiedonanto, jossa myös mainittaisiin, että ravintolapuoli ei sisältynyt ohjelmaan. Mutta samalla päätettiin kuitenkin, että ravintolaa ei järjestettäisikään, jotta esityksiä ei häirittäisi, siitäkin huolimatta, että oli määrä järjestää ravintola viidenteen huoneeseen, laskien valkoisesta salista, jossa Karmazinov oli suostunut lausumaan »Merci'nsä». Sille uteliaisuudelle, jonka tämä tapaus, »Merci'n» lausuminen, oli herättävä, annettiin toimikunnassa nähtävästi liian suuri merkitys, ja näin tekivät vieläpä kaikkein käytännöllisimmätkin henkilöt. Mitä taas tulee runollisiin luonteisiin, niin aatelismarsalkanrouva esimerkiksi ilmoitti Karmazinoville, että heti esityksen jälkeen hän oli antava määräyksen kiinnittää valkoisen salinsa seinään marmoritaulun, johon kultaisin kirjaimin merkittäisiin, että sinä ja sinä päivänä ja vuonna tällä samalla paikalla suuri venäläinen ja eurooppalainen kirjailija jättäessään kynän kädestään lausui »Merci'nsä» ja täten siis ensi kerran lausui myös jäähyväiset venäläiselle yleisölle, jota tämän kaupungin asukkaat edustivat, ja että tämä kirjoitus voitaisiin lukea jo tanssiaisiltana, se on, noin viisi tuntia sen jälkeen, kuin »Merci» olisi esitetty. Tiedän aivan varmasti, että Karmazinov itsehän se välttämättä oli vaatinutkin, että aamuksi ei järjestettäisi ravintolaa, sinä aikana nimittäin, jona hän esiintyisi, siitäkin huolimatta, että muutamat toimikuntamme jäsenistä väittivät, että tämä soti jo hieman meidän yleisiä tapojamme vastaan.

Tällainen oli asiantila silloin, kun kaupungissamme yhä vielä uskottiin Belsasarin pitoihin, s.o. toimikunnan järjestämään ravintolaan, uskottiin aina viime hetkeen asti. Vieläpä nuoret neitosetkin haaveilivat makeisten ja marjahillojen paljoudesta sekä jostakin sellaisesta, josta ei ennen oltu kuultu edes puhuttavankaan. Tiedettiin yleensä, että keräys oli tuottanut hyvin runsaasti, että juhlaan tulla ryösäsi koko kaupunki, että väkeä aikoi sinne kaikista piirikunnista, niin että liput varmasti loppuisivat kesken. Tiedettiinpä kertoa sellaistakin, että, paitsi sovittua lipun hintaa, oli tehty huomattavia lahjoituksiakin: Varvara Petrovna esimerkiksi oli maksanut lipustaan kolmesataa ruplaa sekä oli antanut salin koristukseksi melkein kaikki kasvihuoneensa kukat. Aatelismarsalkan puoliso (toimikunnan jäsen hänkin) luovutti tarkoitusta varten kotinsa valaistuksineen päivineen; klubi antoi puolestaan palvelijansa, luovutti koko päiväksi Prohorytšin sekä kustansi soiton. Tehtiin vielä muitakin lahjoituksia, vaikka ei tosin näin suuria, niin että aiottiin jo alentaa pääsylipun alkuperäinen hinta (kolme ruplaa) kahteen ruplaan. Toimikunta oli tosin jo alussa pelännyt, että nuoret neidit tuskin voisivat maksaa kolmea ruplaa, ja ehdotti sen vuoksi, että järjestettäisiin jonkinlaisia perhelippuja, se on, että kukin perhe maksaisi ainoastaan yhdestä neitosesta, ja kaikki muut perheeseen kuuluvat nuoret naiset, vaikkapa heitä sitten olisi ollut kymmenenkin kappaletta, saisivat kaikki tulla ilmaiseksi. Mutta kaikki nämä varovaisuustoimenpiteet olivat aivan turhia: nuoret neitosethan ne juuri saapuivatkin ensimmäisinä. Kaikkein köyhimmätkin virkamiehet toivat sinne tyttärensä, ja saattoi liiankin selvästi havaita, että jos heillä ei olisi ollut näitä nuoria tyttäriä, niin heidän mieleensä ei koskaan olisi juolahtanutkaan merkitä nimeänsä listalle. Muudan sangen mitätön sihteeri oli tuonut juhlaan kaikki seitsemän tytärtänsä, tietenkin myös vaimonsa sekä vielä erään veljensä tyttären, ja kullakin näistä oli ollut kourassa kolmen ruplan pääsylippu. Voitaneen siis aavistaa, millainen vallankumous syntyi kaupungissa! Jo sekin, että juhla oli jaettu kahteen osaan, aiheutti, että naisten pukujakin tarvittiin siis kaksi: toinen matineaa varten ja toinen, iltapuku, tanssiaisia varten. Moni keskisäätyläinen, kuten sitten myöhemmin saatiin tietää, oli tämän päivän vuoksi saanut pantata kaiken, vieläpä alusvaatteensakin, jopa hurstinsa ja pieluksensakin meikäläisille juutalaispahaisille, joita pahaksi onneksi kahden viime vuoden aikana on pesiytynyt kaupunkiimme hirvittävän paljon, ja mitä enemmän aika kuluu, sitä enemmän niitä vain näkyy tänne virtaavan. Melkein kaikki virkamiehet olivat nostaneet palkkansa etukäteen, olivatpa muutamat tilanomistajat myyneet välttämättömän karjansakin, ja kaiken tämän vain sen vuoksi, että saattoivat tuoda tyttärensä markiisittarina juhliin sekä voidakseen näyttää, että hekään eivät olleet muita huonompia. Pukujen loisto oli tällä kertaa paikkakunnallamme ennen kuulumaton. Jo kaksi viikkoa ennen juhlia alkoivat kaupungissamme kiertää perhejuorut, jotka viipymättä vietiin meidän hammastelijoidemme toimesta Julija Mihailovnan salonkiin. Alkoi kierrellä pilakuvia kaupunkimme perheistä. Julija Mihailovnan muistokirjassa näin omin silmin muutamia tällaisia piirustuksia. Kaiketi siellä tiedettiin hyvin, mistä nuo pilajutut olivat kotoisin; kas tämä se lieneekin ollut syynä siihen — niin ainakin minusta tuntuu —, että aivan viime aikoina perheiden taholta saattoi syntyä sellaista vihamielisyyttä Julija Mihailovnaa kohtaan. Kaikkea tätä muistellessaan yhä vieläkin kaikki murisevat ja kiristelevät hampaitaan. Saattoi jo edeltäkäsin aavistaa, että jos toimikunta ei osaisi jossakin suhteessa olla mieliksi ja jos se ei saisi tanssiaisia onnistumaan, niin vihamielisyyden purkaus tulisi olemaan ennen kuulumaton. Kas tästä saa selityksensä se, että jokainen odottelikin itsekseen jonkinlaista häväistysjuttua, ja koska sitä kerran niin hartaasti odotettiin, niin täytyihän sen tapahtua.