Täsmälleen kello kahdeltatoista päivällä orkesteri jymähdytti alkusoiton. Koska olin marsalkka, se on, koska kuuluin niiden kahdentoista joukkoon, »nuorukaisiin, joilla oli marsalkkanauha», näin omin silmin, miten alkoi tämä häpeällä muistettava päivä. Se alkoi siten, että sisäänkäytävän luona syntyi tavaton ahdinko. Miten kaikki tämä tapahtui, mitenkä kaikki — aina poliisista alkaen — saattoivatkin käyttäytyä niin nurinkurisesti jo ensi askelella? Enhän oikeastaan syytä ollenkaan itse yleisöä: eiväthän perheenisät suinkaan aiheuttaneet tungosta eivätkä tuuppineet ketään virka-arvoistansa huolimatta, väitetäänpä, että he olivat muka suorastaan joutuneet hämilleen nähdessään tavattoman kansan paljouden, joka täytti pääkäytävän ja koetti päästä väkirynnäköllä sisään malttamatta kulkea rauhallisesti. Kaiken aikaa tulvi ajoneuvoja, jotka lopulta peittivät kadun aivan kuin jokin iso lammikko. Tätä kirjoittaessani minulla on hyvin perusteltuja syitä väittää, että muutamat kaupunkimme kaikkein alhaisimpaan roskaväkeen kuuluvat olivat yksinkertaisesti tulleet juhlaan Ljamšinin ja Liputinin ohjaamina, ilman pääsylippuja, ehkäpä heidät oli sinne saattanut joku minun kaltaiseni juhlamarsalkkakin. Totta vain on, että sinne ilmestyi aivan tuntemattomia henkilöitä, joita oli saapunut maaseudulta ja vielä jostakin muualta. Nämä villit olivat heti astuessaan salinpuolelle yhteen ääneen, »aivan kuin olisivat edeltä käsin kaiken jo valmiiksi harjoitelleet», tiedustelleet, missä oli ravintola, ja saatuaan tietää, että sellaista ei ollut, he olivat alkaneet typerästi ja niin röyhkeästi, että meillä aina näihin aikoihin saakka ei ennen oltu sellaista kuultu, moittia kaikkea ääneen. Tosin useat heistä olivat juovuksissa. Aatelismarsalkanrouvan sali häikäisi näitä villejä suurenmoisuudellaan, koska he eivät ennen olleet nähneet mitään tämäntapaista, ja sen vuoksi he olivatkin hetkeksi vaienneet katsoa toljotellessaan suu auki salia. Tämä iso Valkoinen Sali, vaikka olikin rakennustavaltaan sangen vanha, oli tosiaankin suurenmoinen: se oli kooltaan ylen avara, ikkunoita oli kahden puolen salia, katto oli vanhanaikaisesti maalattu ja kullalla koristeltu, syrjillä oli parvet ja peililasiset ikkunainvälit, valkoisella taustalla oli punaiset verhot, siellä täällä marmoriveistoksia (olivatpa ne sitten minkälaisia tahansa, mutta veistoksia ne kuitenkin olivat), ja seinustalla oli vanhanaikainen, raskasmallinen Napoleon-tyylinen huonekalusto, jonka puuosa oli valkoista ja kultaa ja päällystys punaista samettia. Sinä hetkenä, jota kuvauksemme koskee, salin päähän oli pystytetty korkea puhujalava esiintyviä kirjailijoita varten, ja koko muu sali oli ylt’yleensä täynnä, kuten teatterinpermanto, tuoleja, joiden väliin oli jätetty leveät käytävät. Mutta heti kun ensihetken hämmästys oli ohi, alkoivat mitä järjettömimmät kyselyt ja mielipiteenilmaisut. »Me emme ehkä haluakaan kuunnella vielä esitystä… olemme tässä maksaneet rahoja mekin. Yleisöä on katalasti petetty… Me tässä isäntiä ollaan eivätkä Lembket…!» Sanalla sanoen, aivan kuin heidät juuri tämän vuoksi olisi päästettykin sisälle. Erikoisesti on painunut mieleeni eräs yhteenotto, jolloin kunnostautui erikoisesti eilinen, tänne saapunut ruhtinaspahainen, joka eilen aamulla oli ollut Julija Mihailovnan luona törröttävine kauluksineen ja joka oli puunuken näköinen. Tämä oli myös Julija Mihailovnan pyynnöstä suostunut heittämään vasemman olkansa yli silkkinauhan ja alentunut marsalkkatoveriksemme. Kävi ilmi, että tämä pitkä, mykkä, aivan kuin joustimilla liikkuva olento osasi ainakin jollakin tavoin toimia, vaikka ei osannutkaan puhua. Kun häntä ryhtyi ahdistamaan muudan rokonarpinen, isokokoinen, virkaerossa oleva kapteeni, joka puhui koko suuren tunkeilevan roskajoukon nimessä ja kyseli: miten päästään ravintolaan? — niin ruhtinas iski silmää poliisille. Hänen viittauksensa käsitettiin viipymättä: huolimatta juopuneen kapteenin vastaväitteistä tämä kuitenkin vietiin ulos salista. Sillä välin alkoi saapua jo »oikeata» yleisöäkin, joka kolmena pitkänä jonona alkoi virrata tuolien väliin jätettyjä käytäviä pitkin. Rauhattomampi elementti kävi hiljaisemmaksi, mutta kuitenkin oli yleisön, vieläpä kaikkein »puhtaimmankin», kasvoissa tyytymätön ja hämmästynyt ilme; muutamat heistä näyttivät suorastaan säikähtyneiltä.

Vihdoinkin kaikki olivat asettuneet paikoilleen. Soitto vaikeni. Kuului nenän niistämistä, ja monet alkoivat vilkuilla ympärilleen. Odottelu oli liiankin juhlallista, — tämähän itsessään on jo hyvin huono merkki. Mutta »Lembkoja» ei vain kuulunut. Silkki, sametti ja timantit hehkuivat ja välkkyivät joka puolella: ilman täytti vieno tuoksu. Herroilla oli yllään kaikki kunniamerkit, vanhemmilla oli juhlapuvut, lopulta ilmestyi aatelismarsalkanrouvakin Lizan seurassa. Liza ei koskaan aikaisemmin liene ollut niin häikäisevän ihana kuin tänä aamuna eikä koskaan niin loistavissa pukimissa. Hänen hiuksensa olivat käherretyt, silmät säikkyivät, kasvoista paistoi hymy. Hänet huomattiin heti, häntä tarkasteltiin, hänestä kuiskailtiin. Väitettiin, että hän muka olisi hakenut silmillään Stavroginia, mutta Stavroginia sen paremmin kuin Varvara Petrovnaakaan ei siellä ollut. Silloin en ymmärtänyt hänen kasvojensa ilmettä: miksi hehkuivat nämä kasvot niin runsaasti onnea, iloa, tarmoa, voimaa? Muistin eiliset tapahtumat ja jouduin ymmälle. Mutta »Lembkoja» ei vain sittenkään kuulunut. Tämä se olikin sopimatonta. Myöhemmin sain kuulla, että Julija Mihailovna oli aina viime hetkeen saakka odotellut Pjotr Stepanovitšia, ja ilman häntä taas hän ei viime aikoina voinut ottaa askeltakaan, vaikka ei tätä edes itselleenkään ollut tunnustanut. Huomautan ohimennen, että edellisenä päivänä Pjotr Stepanovitš oli viimeisessä juhlatoimikunnan kokouksessa kieltäytynyt vastaanottamasta marsalkkanauhaa, mikä oli siinä määrin loukannut Julija Mihailovnaa, että hän oli ollut vähällä itkeä. Hänen hämmästyksekseen ja ihmeekseen nuori mies päälle päätteeksi oli kadonnut aivan jäljettömiin (tästä on minun edeltäkäsin huomautettava), ei saapunut ollenkaan kirjallisuusmatineaan, niin että häntä iltaan mennessä ei kukaan ollut edes tavannut. Lopulta yleisö alkoi osoittaa aivan ilmeistä kärsimättömyyttä. Puhujalavallekaan ei ilmestynyt ketään. Takimmaisissa riveissä alettiin paukutella käsiä kuten teatterissa. Vanhemmat ukot ja rouvat alkoivat olla huonolla tuulella: »Lembket alkavat nähtävästi olla jo liian mahtavia.» Yleisön hienompikin osa alkoi jo, tosin typerästi, kuiskailla juhlasta ei ehkä muka tosiaankaan tule mitään, että ehkä Lembke itse on tosiaankin huonovointinen j.n.e., j.n.e. Mutta Jumalan kiitos, vihdoinkin he saapuivat: Lembke itse talutti vaimoansa, ja täytyy tunnustaa, että heidän ilmestymisensä teki minut hyvin levottomaksi. Mutta kaikki keksityt jutut näyttivät kuitenkin unohtuvan, ja totuus vei voiton. Yleisö näytti aivan kuin huoahtavan helpotuksesta. Itse Lembke näytti olevan täysin terve, niin muistan kaikkien väittäneen, sillä kaikkihan käänsivät katseensa juuri hänen puoleensa. Vain luonteenkuvauksen vuoksi minun on mainittava, että oikeastaan kaikkein hienoimmassa seurapiirissämme oli hyvin vähän sellaisia, jotka olisivat olettaneet Lembken olevan jollakin tavoin sairaan. Kaikkia hänen toimiansa pidettiin täysin normaaleina, niin että eilisaamuiseen toritapahtumaankin suhtauduttiin hyväksyvästi. »Sillä tavoin sitä on meneteltävä jo heti alussa», sanoivat seurapiirimme arvokkaimmat. »Alussa ne aina ovat olevinaan maailmanparantajia, mutta päätyvät lopuksi kaikki samaan itse edes sitä huomaamatta, ja sehän se maailmanparannuspuuhissa onkin välttämättömintä», — näin pääteltiin ainakin klubissa. Häntä moitittiin vain hänen kiivastumisestaan: »Kaikki pitäisi vain ottaa kylmäverisemmin, mutta sellaistahan se on aina alussa», asiantuntijat puhelivat. Yhtä ahnaasti kääntyivät myös kaikkien katseet Julija Mihailovnaan. Kenelläkään ei luulisi olevan oikeutta vaatia minulta, kertojalta, liian yksityiskohtaisia tietoja, mitä tulee asiain erääseen puoleen: tässä kohdin on arvoitus, sillä tässä on — nainen. Tiedän vain yhden ainoan asian: eilen, illan tullen, Julija Mihailovna oli mennyt Andrei Antonovitšin työhuoneeseen ja viipynyt siellä paljon yli puoliyön. Andrei Antonovitšille oli suotu anteeksianto, ja hän oli saanut hyvityksen. Aviopuolisot tekivät sovinnon, kaikki oli unohdettu, ja kun von Lembke kuitenkin kaikitenkin heidän keskinäisen selvittelynsä lopussa oli vaipunut polvilleen kauhuissaan muistellen sitä, mikä viime yönä oli muodostanut heidän keskustelunsa pääepisodin, niin puolison ihana kätönen ja samalla myös huulet olivat tyrehdyttäneet mielenliikutuksesta heikontuneen miehen tuliset ja ritarillisen hienotunteiset katumuksen vuodatukset. Kaikki näkivät onnen, joka loisti Julija Mihailovnan kasvoista. Hän asteli suurenmoisen upeassa puvussaan avoimesti katsellen ympärilleen. Näytti siltä, että hän nyt oli saavuttanut toiveidensa huippukohdan, juhla — hänen politiikkansa päämäärä ja kruunu — oli muuttunut todellisuudeksi. Saapuessaan paikalleen, aivan puhujalavan eteen, molemmat Lembket kumarsivat puolelle ja toiselle sekä vastailivat toisten tervehdyksiin. Heidät ympäröitiin heti paikalla. Aatelismarsalkanrouva nousi heitä vastaan… Mutta nyt tapahtui ikävä väärinkäsitys: yht'äkkiä orkesteri rämähdytti ilman vähintäkään syytä fanfaarin, — se ei ollut mikään marssi, vaan aivan tavallinen fanfaari, kuten klubissa päivällisillä, silloin kun aiotaan juoda jonkun terveydeksi. Nyt on tosin jo tiedossani, että kaikki tämä oli Ljamšinin hommia, Ljamšinin, joka oli järjestänyt tämän muka saapuneiden »Lembkojen» kunniaksi. Hänhän saattoi aina puolustautua sillä, että oli tehnyt sen typeryydessään tai liiallisessa innostuksessaan… Voi, enhän tietänyt vielä silloin, että heidän mieltänsä eivät kiinnittäneet enää puolustelut, sillä tänä päivänä oli määrä saada kaikki päätökseen. Mutta fanfaarikaan ei vielä ollut tarpeeksi. Samalla kuin alkoi näkyä hämmästymistä ja hymähtelyä yleisön joukossa toisella puolen salia, niin samalla kajahti parvelta hurraa-huuto, sekin muka Lembken kunniaksi. Huutajia ei ollut tosin monta, mutta sitä kesti kuitenkin pitkän aikaa. Julija Mihailovna sävähti punaiseksi, hänen silmänsä alkoivat säkenöidä. Lembke seisoi paikallaan ja kääntyneenä huutajien puoleen katseli salia ankaran arvokkaana… Hänet koetettiin saada mitä pikimmin istuutumaan. Kauhistuneena olin huomaavinani hänen kasvoissaan sen vaarallisen hymyn, joka oli värehtinyt niillä eilisaamuna, silloin, kun hän vaimonsa vierashuoneessa oli tarkastellut Stepan Trofimovitšia, ennenkuin oli tätä lähestynyt. Minusta näytti siltä, että tänäkin hetkenä hänen kasvoillaan oli tuo pahaaennustava ilme, ja mikä pahinta, siinä oli lisäksi vielä jotakin koomillista, — se ilme ilmiantoi olennon, joka antoi itsensä uhriksi tyydyttääkseen vaimonsa ylevät tarkoitusperät… Julija Mihailovna kutsui minut tuota pikaa luokseen ja kuiskasi, että minun oli mentävä Karmazinovin luo ja pyytämällä pyydettävä häntä vihdoinkin aloittamaan. Ja tuskin olin ehtinyt pyörähtää hänen luotansa, kun tapahtui jo toinen häpeällinen juttu, vielä entistäkin paljon pahempi. Puhujalavalle, tyhjälle lavalle, jonne jokaisen katse oli koko ajan suunnattuna ja jossa oli ollut näkyvissä vain pieni pöytä, sen edessä tuoli ja pöydällä hopeaisella tarjottimella oleva vesilasi, — tälle tyhjälle puhujalavalle ilmestyi yht'äkkiä suuren suuri frakkipukuisen ja valkeakaulaliinaisen kapteeni Lebjadkinin hahmo. Olin niin hämmästynyt, etten uskonut silmiäni. Kapteeni näytti itsekin häpeävän itseänsä ja pysähtyi puhujalavan syvennykseen. Samassa kajahti yleisön keskeltä huuto: »Lebjadkin, sinäkö?» Kapteenin (hän oli aivan juovuksissa) typerälle, punaiselle naamalle tämä huudahdus nostatti leveän, tylsän hymyn. Hän kohotti kätensä, siveli sillä otsaansa, pudisti pörröistä päätänsä ja aivan kuin olisi tehnyt jonkin päätöksen harppasi pari askelta eteenpäin ja — purskahti nauruun. Nauru ei ollut kovin äänekästä, mutta yhtäjaksoisen tasaista ja onnellista, niin että se sai koko hänen rehevän ruhonsa hyllymään ja silmät siristymään. Tämä näky sai ainakin puolet yleisöstä nauramaan, noin kaksikymmentä henkeä alkoi paukuttaa käsiään. Vakavampi osa yleisöä katsahti synkästi toinen toisiinsa, mutta kaikki tämä kesti ainoastaan noin puoli minuuttia. Puhujalavalle syöksähti samassa Liputin marsalkkanauhoineen sekä kaksi lakeijaa. Varovasti he tarttuivat kapteenia kummaltakin puolelta käsipuolesta, ja Liputin kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Kapteeni rypisti kulmiansa murahtaen: »Jos on niin, niin olkoon», viittasi kädellään, käänsi yleisöä kohden valtavan selkänsä ja katosi saattajineen. Mutta hetken kuluttua Liputin taas hypähti puhujalavalle. Hänen huulillaan väreili hänen ainaisista hymyilyistään kaikkein makein hymy, joka muistutti tavallisesti jotakin etikan ja sokerin sekoitusta, ja kädessään hän piteli postipaperiarkkia. Lyhyin mutta nopein askelin hän siirtyi aivan puhujalavan etureunalle.

— Hyvät naiset ja herrat, — hän kääntyi yleisön puoleen, — puutteellisen valvonnan vuoksi on sattunut koomillinen väärinkäsitys, jonka korjaamiseen on jo ryhdytty. Kuitenkin olen toivorikkaana ottanut tehtäväkseni esittää erään täkäläisen runoseppämme mitä syvimmästi kunnioittavimman pyynnön… Ihmisystävällisen ja ylevän päämäärän läpitunkemana… ulkonäöstään huolimatta… sen samaisen päämäärän, joka on yhdistänyt meidät kaikki… kuivatakseen kaikkien meidän kuvernementtiemme köyhien, mutta sivistyneiden neitosten kyynelet… tämä herra, toisin sanoen, tämä täkäläinen runoilija… tahtoen pysyä tuntemattomana… haluaisi hartaasti, että hänen runonsa luettaisiin ennen juhlan alkua… se on, tahdoin sanoa, ennen esitelmää. Vaikka tämä runo ei sisällykään ohjelmaamme… sillä se on jätetty haltuumme vasta noin puoli tuntia sitten… niin kuitenkin meistä (keistä »meistä»? minun on vain sanasta sanaan toistettava tämä hajanainen ja katkeileva puhe) on tuntunut, että koska runossa yhtyy mitä merkillisimmin tunteen aitous suureen hauskuuteen, niin voitaisiin sekin esittää, ei suinkaan minään vakavasti otettavana numerona, vaan jonakin, joka sopii tilaisuuteen… sanalla sanoen, joka on aatteen mukainen… Sitäkin suuremmalla syyllä, koska se sisältää vain muutaman rivin… ja sen vuoksi pyytäisin yleisön suosiollista myöntymystä siihen.

— Lukekaa! — kajahti huuto salin loppupäästä.

— Luenko siis?

— Lukekaa, lukekaa! — kajahteli jo useita ääniä.

— Luen siis sen yleisön luvalla, — Liputin kursaili yhä vielä sokerimaisen hymyn väreillessä hänen huulillaan. Hän ei vieläkään aloittanut, ja minusta tuntui, että hän oli levoton. Vaikka tällaiset ihmiset saattavatkin olla kovin röyhkeitä, niin joskus he sittenkin kompastelevat. Muuten, jos hänen sijassaan olisi ollut joku seminaarilainen, niin tämä ei suinkaan olisi kompastellut, mutta Liputinhan kuului sentään entiseen hyvään seurapiiriin.

— Ennakolta tahdon kuitenkin mainita, että tämä ei sittenkään ole mikään oodi, jollaisia ennen vanhaan kirjoiteltiin juhlatilaisuuksia varten, vaan se on, melkeinpä voisin sanoa, pila, jossa tosin kieltämättä on tunnetta, mutta joka on vain yhtynyt leikittelevään iloisuuteen ja niin sanoakseni itsessään perin realistiseen totuuteen.

— Lue, lue!

Hän kääri auki paperin. Häntä ei kukaan tietenkään olisi ehtinyt siitä estää. Olihan hänellä sitä paitsi kaiken lisäksi marsalkkanauha. Sointuvalla äänellä hän alkoi lausua: