— Sepä vasta leimaus! Että nuoko eivät muka tulisi? Entä mihin joutuisivat vartavasten ommellut puvut ja kaikki neitosten hienoudet? Tuon puheen jälkeen en pidä teitä enää naisena. Kas, millainen ihmistuntemus!
Aatelismarsalkanrouva ei ainakaan tule, ei tule!
Niin mutta, mitä täällä oikeastaan on tapahtunut? Miksi he eivät tulisi? — huudahti Pjotr Stepanovitš harmistuneen kärsimättömästi.
— Kunniani on mennyt, on tapahtunut häväistys, — kas niin on käynyt. En tiedä, mitä oikeastaan on ollut, mutta kaiken sen jälkeen on minun aivan mahdotonta enää esiintyä.
— Minkä vuoksi? Niin, mutta mihin te sitten oikeastaan olette syypää, minkä vuoksi te juuri otatte syyn niskoillenne? Eikö mieluimmin yleisö, teidän vanhuksenne, teidän perheenisänne, ole syyllinen tähän kaikkeen? Heidän olisi ollut pidätettävä aisoissa roistoja ja vetelehtijöitä, — sillä eiväthän ne ole muuta kuin tyhjäntoimittajia ja roistoja, eikä sellaisia ole otettava vakavasti. Ei missään yhteiskunnassa tulla toimeen yksistään poliisin avulla. Meillä vaaditaan aina jonnekin tultaessa, että kutakin vartioimaan olisi lähetettävä aivan erikoinen poliisi. Ei näet ymmärretä, että yhteiskunta suojelee itse itseänsä. Ja mitä tekevät meillä tällaisissa tapauksissa perheenisät, ylhäiset virkamiehet, vaimot ja nuoret neidot? Ovat vaiti ja murjottavat. Yhteiskunnallinen aloitekyky ei pääse edes niin pitkälle, että voitaisiin pysyttää vallattomuuden harjoittajat sopivaisuuden rajoissa.
— Voi, tämä on kultainen totuus! Ovat vaiti, murjottavat ja… vilkuvat ympärilleen.
— Ja jos tämä kerran on totta, niin teidän on se myös sanottava julkisesti, ääneen, ylpeästi, ankarasti. Nimenomaan osoitettava, että teitä ei ole saatu murtumaan, nimenomaan noille ukkopahaisille ja äideille. Voi, te osaatte sen kyllä, se lahja on teille annettu, kunhan vain päänne on selvä. Te saatte heidät yhtymään ja lausutte julki, julki kaiken. Ja sitten kirje Golosiin ja Birźevyihin. Malttakaahan, otan kaiken tämän itse toimittaakseni, järjestän teille kaiken. Tietenkin on osoitettava hieman enemmän huomiota, tarkattava ravintolapuolta, pyydettävä ruhtinasta, pyydettävä herra… ettehän te tahdo jättää meitä, M-r, silloin, kun kaikki on taas aloitettava aivan uudestaan. Niin, ja lopultakin te pysyttelette tietenkin Andrei Antonovitšin käsipuolessa. Kuinka on nyt Andrei Antonovitšin terveyden laita?
— Voi, kuinka epäoikeudenmukaisesti, kuinka väärin, kuinka loukkaavasti te olette arvostellut aina tätä enkelimäistä miestä! — Odottamattoman äkkinäisesti purkautui Julija Mihailovnalta huudahdus, ja hän oli vähällä puhjeta kyyneliin, vei jo nenäliinan silmilleen. Pjotr Stepanovitš jäi hetkeksi hämmästyksestä melkein sanattomaksi.
— Hyväinen aika, minä… Mitä minä olisin… minähän aina olen…
— Ette koskaan, ette koskaan! Ette koskaan ole tehnyt hänelle oikeutta!